Muut kuvittelevat yleensä suruaikaa lyhyemmäksi, mitä se todellisuudessa on.
Surun jakaminen on helpompaa sellaisen kanssa, jolla on oma kokemus
menetyksestä. Surun vaikein vaihe voi tulla vasta vuoden kahdenkin päästä.
Suru on muussa kuin ulkoisessa. Se on matka mielen eri kerroksiin.
Suru vie surevaa omia teitään, kun jokin on peruuttamattomasti päättynyt.
On vain olemassa, vaikkei tiedä miksi. Suru on paitsi tuskaa myös yksinäisyyden
ääripiste. Elämän ehdot eivät ole muutettavissa ja jokaisella on oma kohtalonsa.
(Martti Lindqvistin ajatuksia mukaellen)
Surun jakaminen on helpompaa sellaisen kanssa, jolla on oma kokemus
menetyksestä. Surun vaikein vaihe voi tulla vasta vuoden kahdenkin päästä.
Suru on muussa kuin ulkoisessa. Se on matka mielen eri kerroksiin.
Suru vie surevaa omia teitään, kun jokin on peruuttamattomasti päättynyt.
On vain olemassa, vaikkei tiedä miksi. Suru on paitsi tuskaa myös yksinäisyyden
ääripiste. Elämän ehdot eivät ole muutettavissa ja jokaisella on oma kohtalonsa.
(Martti Lindqvistin ajatuksia mukaellen)
Vastaukset 94
Vanhimmat
Niin. Paljon puhutaan menetyksestä ja surraan läheisen menetystä, josta ei oikein selviydytä.
Minäpä kerron asian toisen puolen. Sain syöpädiagnoosin. Ystävä siihen alkoi suremaan: "Menetän sinutkin." Koira häneltä oli jo kuollut.
Minä näin asian niin, että hän menettää (vain) ystävän, mutta minä menetän koko elämän.
Kuten näkyy, en kuitenkaan kuollut syöpään, ainakaan vielä. Ystävä sen sijaan on jo kuollut, ei ollut iso menetys.
Ei entinen ystäväsi pahaa tarkoittanut sanomisellaan.
Jokaisella on näkökulmansa. Jokainen ei kuitenkaan kaikkia näkökulmia
huomaa.
Läheisensä menettäneeltä ei kuulu odottaa mitään. Hän taistelee omaa
taisteluaan, jossa häntä kuuluu tukea.
Niinpä! Mutta miten suhtaudut henkilöön, joka on menettämässä koko oman elämänsä eli kaiken?
Siis kuollut. Miten tuohon enää voisi suhtautua? Viisainta on jatkaa omaa elämää parhaalla tavalla.
Muistan silloin nuotårena leskenä että ajattelin surenko yksinäisyyttä vai sitä, sitä että hän ei saanut koskaan nähdä lastensa kasvan . En halunnut mitenkään sääliä itseäni , siksi olo pakko tehdä itselleen selville mitä surin . Sekin auttaa kun on rehellinen itselleen.
Sen ymmärtää vain toinen saman kokenut kuinka vaikeaa on kestää se,
että se mitä kaikkein eniten haluaisi on viety pois.
Ikuisiksi ajoiksi pois. Itseltänikin alkaa toivon kipinä sammua. Elämä tuntuu yhdentekevältä,
kun ei ole kenen kanssa jakaa ajatuksensa ja sydämensä.
Juuri niin.
Maailma on täynnä ihmisiä! Muita sureviakin. Sen kun valitset, kenen kanssa jaat ajatuksesi ja elämäsi. Älä juutu yhteen ihmiseen, jota ei enää ole. Muita on tulvimalla, kun vain teet tilaa. Edes yhdelle.
Anna poisnukkuneen olla rauhassa!
Minun elämäni on tyhjyyttä täynnä joka vain kasvaa kasvamistaan. En osaa elää ilman rakastani. Hän oli kaikkeni. Ei minulla ollut ketään muita. Olen totaalisen yksin. Tätä kauheutta en jaksa kauaa.
Olipas omituinen kommentti. Ihminen on menetttänyt tärkeimmän elämässään ja pitäisi vain jostain ottaa joku tilalle. Ihankuin joku huonekalu olisi mennyt rikki ja menet valitsemaan kaupasta uuden.
Ei ole mikään pakko ottaa ketään eikä mitään tilalle! Sydämessään saa vaalia ja rakastaa edesmennyttä elämänsä loppuun asti, jos jaksaa.
Oma kokemukseni kuitenkin on, että se kaikkein rakkain ei enää vastaa rakkauteeni. Että sikäli surullista.
Minullakaan ei ollut ketään muita kuin oma puolisoni. Mutta nyt on!
Ei tarvitse ottaa mitään eikä ketään tilalle, vaan tehdä tilaa uudelle, jos kaipaa kaveria.
Sitä paitsi yksinkin voi elää hyvää elämää.
Ajatusten jakajia on maailma täynnä. Sydäntäni en nyt jakaisi, tarvitsen sen kokonaan itse.
Kylä se näin o!
Nyt kun täällä ukkospilven aikana varpaitansa katselen, vaaleiksi varpaat ovat muuttuneet.
Kylä ne snuullakin viä valkenevat.
Jos kyseenalaistat toisten totuuden, menetät oman totuutesi. Osa 2
https://keskustelu.suomi24.fi/t/18392690/jos-kyseenalaistat-toisten-totuuden-menetat-oman-totuutesi--osa-2
Epäsymmetrinen dialektiikka on ollut olemassa aina. Mitä tämä tieto on? Se on tietoa siitä, millä tavoin henkisyys on tiedettä.
Mikä on teknologian merkitys? Jotta tämä tieto voitaisiin muotoilla, oli käytävä läpi toisenlainen logiikka. Koska tässä maailmassa, jossa elämme, ihmiset tuntevat periaatteessa vain kahdenlaista logiikkaa: se on muodollinen logiikka tai muodollis-matemaattinen logiikka, joka kuvaa kuolleita rakenteita. Se on dialektista logiikkaa, joka kuvaa luontoa sen binäärisessä tilassa, kaksinaisuuden tilassa, jossa vastakohdat kumoavat toisensa ja ruokkivat toisiaan, ne muodostavat vaihtelun kudoksen.
Itse asiassa logiikkaa on monenlaista, mutta ne kaikki sopivat enemmän tai vähemmän joko dialektiseen paradigmaan tai se on muodollis-loginen paradigma. Pointtina on se, että mikään näistä logiikoista ei kuvaa, ei anna tieteellistä perustaa hengelliselle maailmankuvalle, koska dialektinen logiikka kuvaa muuttuvuuden aluetta, mikä tarkoittaa, että se ei kuvaa ikuisuuden aluetta, se ei kuvaa tietoisuutta. Lisäksi tietoisuus määritellään aineen funktiona, jonkinlaisena aineen tuottamana.
Olen surun murtama. Nyt tiedän vähän paremmin miten läheisensä
menettäneeseen ihmiseen tulisi suhtautua.
Olen oppinut siitä miten minuun suhtaudutaan.
Vain saman kokenut voi ymmärtää.
Mutta onko kahden eri ihmisen kokemus (samasta asiasta) sittenkään koskaan sama? Ei ole!
Jokainen yrittää lohduttaa omalla tavallaan. Surun itse kokenut tietää
parhaiten miltä se tuntuu ja mitä sanoa.
Mutta silloinkaan ei tiedä, mitä toinen tuntee ja kokee. Toisen kokemus voi olla ja useimmiten onkin erilaista kuin oma kokemus. Jokaisella on oma kokemus ja vain se.
Mutta myötätuntoa voi silti osoittaa!
On vain olemassa, vaikkei tiedä miksi. Joka päivä itken.
Eräs tyyppi kysyi kysyi ihmetellen:
Itketkö sinä v i e l ä ?
Rakkaimman ihmiseni kuolemasta oli kulunut viisi kuukautta.
Niinkö pian ihmiset luulevat, että pystyy olemaan "niinkuin ei mitään" ?
Kuka odottaa, että pitäisi olla "niin kuin ei mitään"?
Ei sellaista kukaan odota, mutta 5-6 kuukaudessa on yleensä enimmät itkut itketty, vaikka silloin tällöin vielä voivat silmät kostua kyynelistä ja ääni vapista, kun edesmenneen kuolemasta tulee puhe.
Noo, meitä on moneksi. On niitä, jotka vuosi puolison kuolemasta sanovat, ettei kyyneltäkään ole vuotanut. Ja on niitä, jotka viisi vuotta koiran kuolemasta eivät vielä itkemättä pysty koirasta puhumaan.
Minä kielsin aluksi surun täysin ja vasta viiveellä se iski täysin. Yritin jatkaa elämäni samantien ja liikuin ja tein asioita joita sitten jälkikäteen olen katunut.
Meitä on moneksi. Jos ei ole surua kokenut ei voi ymmärtää miten
se repii sydämen rinnasta.
Surun viisi vaihetta.
Googlatkaa
Ei suru ole mikään viiden vaiheen kurssi, jonka suorittaa. Se on erilainen jokaisella.
Itse olen surrut kolme vuotta. Milloin sureminen loppuu... tuskin koskaan. Mutta haalistuu ja laimenee se kyllä.
Ärsyttää kanssaihmisten kutsut kylään, tansseihin tai konserttiin. Tai vihjailut siitä, oletko jo löytänyt uuden.
Työ pitää minut koossa. Ilman olisin raunio.
Jokainen aamu on kuitenkin valoisampi kuin edellinen. Pimeydestäkin voi nousta...
Leski 64 v
Kun vaimoni kuoli 2004 niin etsin määritelmää suruajalle, ei löytynyt.
Sitten siihen uuteen kumppaniin, onko se suruajasta pois?
Minä käyn uuden kumppanin kanssa vaimoni haudalla kuten myös kumppanini miehen haudalla.
Me kumpikin tehtiin surutyöta vaikka seurusteltiin.
Sureminen loppuu, kun lopetat sen. Ala suunnitella tulevaisuutta!
Olisit onnellinen kanssaihmisten kutsuista tanssiaisiin ym. Minulla ne kutsut ovat ehkä 1 -2 vuodessa, olen nyt ollut 3 vuotta Totaali yh. Ja suru se ei ole todellakaan menossa minnekään, pikkusen olen saanut siltä hengähdystaukoa välillä, olen itkenyt vähemmän, siis ikävä ja kaipaus on kokoajan läsnä. Olen joutunut opettelemaan elämää surun kanssa ja helppoa se ei ole ollut, eikä se koskaan lopu suru, ikävä ja kaipaus rakasta kohtaan kannan sitä lopun elämääni mukana.
Ikävä tuntuu ylitsepääsemättömältä. Jos yhden päivän pääsee vähän
helpommalla seuraava on ahdistavampi, suru vyöryy aaltona päälle,
ei sitä pysty estämään. Suru ja kaipaus on aina läsnä. Se on hirvittävä tuskan tunne.
Toivotan kaikille voimia surussa. En tiedä mistä itse saisin niitä.
Tuskan tunne on suuri. Se, ettet koskaan saa enää koskettaa etkä jaksaa asioita toisen kanssa joka oli elämäsi tärkein ja rakkain. Minulle ei ole oikein ketää, olen tosi yksin. Hän oli turvasatamani ja kotini.
Niin, mitä suurempi rakkaus sitä syvempi on kipu kun rakkaansa menettää. Itse myös kovasti töitä asian kanssa olen tehnyt, onneksi siihen myös ammatillista apua saanut. Ilman em olisin jo varmaan kuihtunut pois.
Minä toivon kuihtuvani pois mahdollisimman pian. Surun ikuista tuskaa on
vaikea kestää. Minulla on ns. patologinen suru, pitkittynyt suru.
Minä en tiedä mistä apua saisin. Olen henkisestikin niin loppu, etten jaksa
hakea. Olen myös arka ottamaan mihinkään yhteyttä.
Vähän sama minulla. Olen arka menemään minnekään vertaistukiryhmiin. Olen niin yksin. Mieheni oli minulle koko elämä.
Otan osaa suruusi. Voin samaistua sinuun. Yksinäisyys ja suru, kun on menettänyt kaikkein rakkaimman ja tärkeimmän ihmisensä on hirveää, kestämätöntä, toivotonta
ja lohdutonta.
Ei tiedä miten selviytyisi. Aamulla ei halua avata silmiään, kun tietää että taas
on edessä tuskainen päivä ja ylitsepääsemätön kaipaus, jota ei liennytä mikään.
Toivon kuolevani, tätä surun tuskaa ei muu helpottaisi.
Ei minustakaan ole ottamaan yhteyttä mihinkään, koska en edes oikein usko,
että mikään tilannetta muuttaisi. Ei se kaipaustani ja suruani vähentäisi.
Puhuminen jonkun kanssa ehkä helpottaisi siksi aikaa.
Murheen massa painaa sydäntäni. Itken joka päivä. Minunkin mieheni oli
minulle kaikki kaikessa.
Mikään ei todellakaan tilannettasi muuta itsestään. Vain sinä itse voit muuttaa tilanteesi. Vain sinä itse voit tehdä elämästäsi hyvän lopettamalla roikkumisen surussa ja menneessä. Mennyttä et voi muuttaa, kuolemaa et voi peruuttaa, mutta tulevaisuudestasi voit tehdä niin hyvän kuin ikinä haluat.
Jos jatkat "elämää" kuolleen kanssa, olet itsekin kuollut joka päivä jo "eläessäsi". Herää! Ota oma elämäsi omiin käsiisi!
Ymmärrän sinua ja otan osaa kaikkien suruun. Koen itse, ettei elämälläni ole enää
mitään merkitystä eikä tarkoitusta. Onneksi olen poistuvaa ikäluokkaa.
Pääsen tästä tuskasta piakkoin.
Tunnen samoin ja olen myös jo eläkeläinen, että toivon tuskani loppuvan pian
ja äkkiä ilman kitumista.
"Jos jatkat "elämää" kuolleen kanssa, olet itsekin kuollut joka päivä jo "eläessäsi". Herää! Ota oma elämäsi omiin käsiisi!"
Oudosti sanottu surevalle. Ei hänen tahtonsa ole hänen vallassaan.
Ei sureminen ole menneessä roikkumista. Se on pitkä henkinen prosessi,
jossa tunteet ovat päällimmäisenä. Ei järjellä voi tunteita määrätä.
Suru ei ole järjen asia.
Ei surua tarvitse ymmärtää!
Saman kokenut voi ymmärtää toista ihmistä. Se on suuri lohtu.
Ikävöinti on tuskaa.
Monet tuntuvat olettavan, että olen läheisen kuoleman jälkeen samanlainen kuin ennen. Kyllä tämä on ollut niin rankka kokemus, että en enää ole aivan samanlainen. Esimerkiksi ennen vältin "konmarittamasta" elämästäni pois rasittavia ihmissuhteita, mutta nykyään on pakko, koska en yksinkertaisesti jaksa enää sietää tiettyjä ihmisiä. Seksiä ehdottelevat miehet ovat melkein pahinta, ennen en piitannut ehdotuksista mutta nyt ne suututtavat.
Aloituksen teksti on realisistista, mutta sen onkin kirjoittanut itse surun
kokenut.
Aloituksen teksti on todella hyvä ja (edesmennyt) Martti Lindqvist on
kirjoittanut surusta kirjoja, jotka voivat hiukan auttaa eteenpäin.
Suosittelen.
Kyllä me tiedämme, että kaikkien on kuoltava ja oma vuorommekin tulee,
mutta läheisimmän ihmisen menetys on kamalinta mitä ihmiselle tapahtuu
eikä muistakaan läheisten kuolemista helpolla pääse. Ihmisen osa on
rankka ja julmakin. Myös sen menehtyneen, moni menehtyy ennen aikojaan
ja moni kuolee auto- tai muussa onnettomuudessa odottamatta.
Se joka ei ole elämänkumppaniaan kuolemalle menettänyt tietää vain
teoriassa miltä se tuntuu.
Osa jatkaa elämäänsä surren, osa vain suree jatkamatta koskaan elämäänsä, jämähtää siihen tiettyyn hetkeen, kaikki riippuu muista elämän kiintopisteistä, jotka tukevat ja antavat arvoa surijalle, ja siitä onko niitä surijalla ylipäänsä. Osa toipuu nopeammin surusta, mutta samalle henkilölle surun ja menetyksen toinen peräkkäinen osuma voi lamauttaa tai pakottaa palaamaan surun lähtöpisteeseen, jos edellistäkään ei ole kunnolla vielä käsitelty. Näitä monta peräjälkeen, ja ihminen sirpaloituu sielultaan (kohta joku tulee huutamaan jotain vastaista, mutta näin on käynyt minullekin jo vuosia sitten).
Suru on siis aina yksilöllistä, samoin kesto. Omalla surumatkallani olen ollut jo vuosia, menetyksiä menetysten perään, en ole noiden välissä koskaan löytänyt sitä onnellisuutta, mitä ihminen elämänsä onnelliseen jatkamiseen tarvitsee. Näihin kaikkiin tunteisiin vaikuttaa muukin elämä ja läheiset, myös odotukset elämältä tai omat tavoitteet, mutta viimeisin lähin menetykseni ja siitä toipuminen on vieläkin kesken, ja jo yli kaksi vuotta olen yrittänyt surua käsitellä. Kohta jo uusi menetys läheisissä tulossa, siihen en pysty edes yrittää valmistautua. Ja vanha olen, samoin vielä vanhempia läheiseni, joten ehkä suru on enemmän läsnä meissä sairaissa ja vanhuksissa.
Jotenkin paistaa kirjoituksesta läpi että et ole valmitautunut kohtaamaan tuota surua.
Kun olet jo itsekkin vanha niin luulisi sinun tietävän että on ihan normaalia että ympärilläsi kuolee imisiä.
Äitini kuoli alzheimeriin 4v sitten ja hän eli sairauden kanssa 12v dikanosin saamisesta.
Me lapset varauduttiin tuon 4v aikana siihen että äitimme tulee kuolemaan.
Sama isämme kohdalla, kyse on vain kuukausista milloin hän menehtyy.
Vaimoni kuolema 36 vuotiaana oli taasen yllättävä mutta olen kokenut monta onnesllista hetkeä hänen kuoltuaan 21v sitten.
Olen saanut 4 lastenlasta ja nyt 5. on tulossa.
Juuri eilen kävin syntymäpäivä juhlissa jossa oli lastenlasteni yhteissynttärit.
Elämääni on tullut myös uusi kumppani.
Mutta asiaan, elämä ei ole ikuista joten se pitäisi jokaisen ymmärtää.
Kun asian ymmärtää ja ns. suree jo etua niin se menetys ei silloin ole niin suurta.
Ihan jokainen ihminen joutuu elämänsä varrella kokemaan pettymyksiä, vastoinkäymisiä ja menetyksiä. Surua tulee jokaiselle, sille ei voi mitään.
Hyvin paljon on itsestä kiinni, miten surusta pääsee yli ja elämässä eteenpäin. Omalle suhtautumiselle voi aika paljon!
Jos kuvittelee, ettei tunteille voi mitään, on täysin tuuliajolla, omaa tahtoa vailla oleva ajopuu. Tunteita ei voi estää, mutta kun omiin tunteisiin saa yhteyden, niiden kanssa tulee toimeen. Myös surun kanssa, kunhan ensimmäinen shokki on ohi.
Tutustukaa omiin tunteisiinne ja siihen tunteiden kirjoon, joka seuraa läheisen kuolemaa tai muita kokemuksia.
Tunteille ei voi mitään. Ne kulkevat omaa latuaan ja niin on hyvä.
Tunteitten ohjaileminen aiheuttaa vai ahdistusta lisää.
Suru ei ole järjen asia. Se ei lakkaa järkeilemällä.
Suru on jokaisella omansa. Itse on surtava omat surut. Toiselta surua ei voi ottaa pois eikä siinä voi auttaa, vaikka olisi kuinka paljon kokemusta omasta surusta.
Niin se on. Jokaisen on surunsa ihan itse työrtettävä ja kannettava.
Inhimillisistä lähimmäisistä on kyllä apua.
Tässä videossa lapsensa menettänyt äiti, jonka suru on jatkunut yli 34 vuotta.
Paljon on vuosi vuodelta kuitenkin helpottanut. Mutta tuskin se kaikki ikävä ja kaipaus koskaan katoaa?
In memoriam.
Nähdään!
Lapselleni....
https://www.youtube.com/watch?v=abJ0qla1B8w
Myötätunto kuitenkin helpottaa vähän. Yksin ilman myötätuntoa surua
on mahdoton kestää.
Että saisi puhua edes surustaan jonkun kanssa voisi vähän helpottaa
hetkeksi. Sydän ei kestä enää tätä. Ikävä on niin hirveän suuri.
Kannattaa tsekata, josko tuolta löytyisi jotain, ei ehkä ihan heti auta, mutta jos suru jatkuu, voisi olla jo hyvä ajatus jo nyt ilmoittautua. https://mieli.fi/tukea-ja-apua/vertaistukiryhmat-laheisensa-menettaneille/
Ja jotain jutteluapua voi löytyä täältäkin. https://tukinet.net/
Kiitos näistä linkeistä !
Kiitos linkeistä !
Surusta ei oikein edes kannata puhua jonkun kanssa, joka ei ole sitä itse
kokenut. Ei se kiinnosta ihmisiä. eivät he osaa kuvitella minkälaista
surevalla on.
En ole pystynyt menemään sururyhmään, vaikka se voisi auttaa
vai voisiko ? Onko kellään kokemuksia ?
Ei ilmeisesti ole.
Tottakai auttaa sururyhmät, siellähän niitä kohtalontovereita löytää.Kaikkinainen juttelu vaikka kaupassa ventovieraan kanssa, aloittaa jostain muusta aiheesta, äkkiä sitä huomaa toisesta pystyykö sille vakavia asioita kertomaan. Minulla mennyt kohta viisi vuotta puolison menetyksestä, minä ainakin tunsin voimakasta tarvetta puhua toisille, osa oli ventovieraita jolle purin tuskaani ja koin sen edes hetkeksi helpottavana. Pikku hiljaa aika tekee tehtäväänsä, ja suru helpottuu, ei se kokonaan häviä mutta sen kanssa voi elää. Ajatuksissa se puoliso pysyy mukana jatkuvasti mutta pystyt jatkamaan elämääsi.
En ole uskaltanut mennä, koska ratkean itkemään niin helposti.
Suru ei hellitä, koska jäin ihan yksin. En ole voinut kenenkää kanssa
puhua siitä enkä mistään menetykseen liittyvästä.
Jos jonkun sattumalta tapaan, jonka kanssa jutella hetken
meinaan romahtaa ja huutaa auta minua !
Olen syvästi masentunut ja ahdistunut eikä minulla ole minkäälaista
aloitekykyä tai jaksamista yrittää saada jostain apua.
Olen eläkeläinen. Minulla ei ole ketään enää.
Olen yksi niistä sadoista tuhansista yksinäisistä,
mutta en löydä edes toista yksinäistä, joka haluaisi seuraa.
Olin samassa tilanteessa, ei ollut ketään kelle kertoa menetyksen tuskaansa. Kävin varmaan kahden vuoden ajan mielenterveys yksikössä jossa oli psykiatrinen sairaanhoitaja, juttelut hänen kanssaan auttoivat jonkin verran, olipahan joku joka kuunteli. Kerran kävin papin kanssa puolisoni haudalla, piti siinä rukoushetken ja lauloi tavattoman kauniilla äänellään virren; 971 Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, tämäkin helpotti oloani, tuli tunne että joku välittää. Liikuntaa olen koettanut harrastaa, pieni kävelylenkit, pyöräily, ym. Minusta sinun pitää ottaa yhteyttä seurakuntaan ja pyytää sieltä diakonia käymään luonasi, hän osaa auttaa sinua eteenpäin. Siellä on vapaaehtoisia auttajia jotka käyvät vanhusten/ kriisin kokeneen luona, saat keskusteluapua ja vaikka kävelylenkille kaverin. Onhan meitä puolisonsa menettäneitä jotka vaellamme yksin, toiveena monella löytää vielä rinnalle ihminen.
Kaikilla meillä on surua ollut tai on tulossa. Kokemus on jokaisella oma ja erilainen.
Sitä ei tiedä kuinka kamalaa läheisen menettäminen on
ennenkuin se tapahtuu.
Ei ole kahta saman kokenutta, ei kahta samanlaista menetystä eikä kahta samanlaista surua. Jos sellainen olisi vaatimuksena sille, että ymmärtää toisen surun, ei kukaan voisi ymmärtää toisen surua.
Ymmärtäjiäkin kuitenkin on. Joskus liikaakin. Niitä riittää, jotka sanovat kokeneensa saman ja tietävänsä, miltä surevasta tuntuu. Eivät tiedä!
Ei tarvitse sanoa mitään. Myötätunnon osoitukseksi riittää lämmin käsi olkapäälle, sanoitta. Tämä oli oma kokemukseni suuressa surussani puolisoni kuoltua.
Mozartin Requiem on kuolleiden surua varten
Ei pysty kuuntelemaan mitään musiikkia, se menee heti tunteisiin,
tulee vielä kamalampi olo.
Surua ei ymmärrä kuin toinen sureva eikä aina hänkään.
Sitten on se , että riippuu myös kuka kuolee -ainakin itse oon sen huomannut. Joidenkin tuskan ja surun pituus ymmärretään ja joidenkin ei.
Se kuka ihminen on ollut vaikuttaa siihen onko vertaistuki saatavilla tai oikealaista.
Vanha ketju ja todennäköisesti olen itsekkin kirjoitellut kommenttejaketjuun vuosien varrella.
Suruja on tosiaan monelaisia ja monen näköisiä, mutta joukossa on myös marttyyrisurijoita.
En ala enempää avamaan tätä asia mutta jokainen tajuaa miten suriun voi jäädä koukkuun kun sillä saa sympatioita, joku taasen tietoisesti näyttää ulkoisesti surijalta jolla lähes toimintakyky hävinnyt mutta kun kukaan ei näe niin toiminta muuttuu.
Surun pituutta ei kukkan voi määritellä mutta voisi sanoa että vuosikausia kestänyt lamannuttava suru ei ole nomaalia.
Suremista on myös ns. hiljainen sureminen ja se saattaa näyttää muille ettei sure ollenkaan.
Itse kun aloin seurustella 3kk leskeksi jäämisen jälkeen niin kylillä riitti puhumista että kylläpä se suru jäi nopeaa, no kun ei jäänyt.
Se miltä joku näyttää ulkoisesti ei kerro totuutta.
No minun kumppani oli myös leski ja yhdessä käydään edesmenneiden puolisoiden haudoilla.
"Suruja on tosiaan monelaisia ja monen näköisiä, mutta joukossa on myös marttyyrisurijoita."
Surui on niin vakava asia, ettei kukaan ryhdy "marttyyrisurijaksi".
Suru voi paheta ja pitkittyä, kun kaipaus ja ikävöinti käy ylivoimaiseksi kestää.
Niinkin suurta rakkautta on.
Kyllä kuule marttyyrisurijoita on ja jos omaa narsistisia piirteitä niin suru on mitä mainioin vaikuutamiskeino.
Ja turha alkaa selittämään etten tiedä asiasta mitään, marttyyriksi tekeytynyt sureva leski puuhasi samaan aikaan lähes 100 000€ petosta ja ja ramppasi baareissa ryyppäämässä ja heti oli kierrossa uusi mies.
Mutta julkisesti oli niin surun murtama että.
Jotkut vain kokee että marttyyrisurijana sa jotain sellaista hyötyä mitä ei muuten saisi, se suremisen tuoma etu voi olla yhteellisyys ( sururyhmät yms.) joita ei aiemmin ole ollut.
On olemassa vanha sanonta, aikansa kutekin ja kyllä se koskee myös suremiseen.
Kuten kaikki huomaa ei vanhassa sanonnassakaan ole määritelty mikä se aika on mutta kyllä surullekkin on aika, vuosikymmeniä sureminen ei ole normaalia.
Niin jäi manitsematta että olen laski ja menetin äitini 5v sitten ja pari päivää sitten isäni menehtyi.
Suru voi myös pitkittyä ja muuttua patologiseksi.
Olet henkisesti rajoittunut.
Älä yleistä yhtä poikkeustapausta ja anna jokaisen surra tavallaan.
Sekin voi olla taistelua surua vastaan, että ramppaa baareissa.
Ei kannata arvostella ketään, jonka saappaissa ei ole ollut - varsinkaan
tässä asiassa..
Kaipaus ja ikävöinti eivät ole rakkautta vaan itsekkyyttä.
Rakkautta on antaa vaivoistaan päässeen mennä ja olla rauhassa. Ole kiitollinen yhteisestä ajasta.
Joskus ei edes toinen saman kokenut ymmärrä, mutta useimmiten.
Oletteko olleet sururyhmässä. Auttoiko se yhtään ?
On totta, ettei surua puolison poismenosta ymmärrä se, jolla on puoliso
vielä eikä juuri kukaan muukaan, jolta ei ole läheinen kuollut.
Vanhempiensa menetyksestä selviää hiukan helpommin jos elämä
jatkuu oman puolison kanssa.
Oman puolison menettäminen muuttaa kaiken. Ihan kaiken.
Se puolisoista pääsee helpommalla, joka ensin lähtee. Sanoi lääkärini.
Oma puolisoni ei halunnut kuolla vielä. Hän oli vasta jäänyt eläkkeelle.
Tunnen kauhunsekaista surua ja olen järkyttynyt asioitten saamasta
käänteestä. Shokissa. Yksinäinen vanhuus pelottaa. Ei tässä vähät ystävät auta
mitään. En halua tätä elämää. Haluan pois minäkin. Kauheaa jos
eläisin kauan tämän suruntuskan kanssa.
Ei sitä kestä. Tuntuu että tukehtuu ja sydän repeää.
Jäin totaalisen yksin. Menen eteenpäin Opamoxin avulla. Se helpottaa vähän
ahdistusta tilapäisesti ja nukun unilääkkeellä. Muuten en pärjäisi ollenkaan.
"Suru on paitsi tuskaa myös yksinäisyyden ääripiste."
Riipaisee. Miten osuvasti sanottu.
Surun ymmärtää jokainen, sillä surua on ollut ja tulee olemaan ihan jokaisella. Itse kullekin on kuitenkin se oma suru kaikkein suurin.
Surun voi oikeasti ymmärtää vain jokainen sen kokenut. Muut ymmärtävät vain teoriassa.
Mistä sitä vertaistukea voisi löytää ? Saman kokeneen ?
Sururyhmistä.