tämä palsta on ihan kummallinen. mikä ihmeen vimma saa ihmiset tilittämään muka-murheistaan tyyliin "voi, kun elämäni on niin kamalaa, kun kaikki kadehtivat. minkä mä sille voin että olen 175cm, blondi (paksut kiharat hiukset btw) ja isot silmät ja täydellinen iho, ja olen niin älykäs ja hauska ja mukava jne. jne." plaa plaa plaa ...
mikä on pointti?
vähän tässä nyt haiskahtaa omatekoiset fantasiat siitä, että kaikki kadehtisivat ja halutaan vähän pönkittää omaa egoa, kun tosielässä ollaan vähän rassukoita (tai ainakin pelätään sitä). on jotenkin moukkamaista ajatella heti, että ihmiset kadehtivat, jollei niiden kanssa heti synkkaa.
mikä on pointti?
vähän tässä nyt haiskahtaa omatekoiset fantasiat siitä, että kaikki kadehtisivat ja halutaan vähän pönkittää omaa egoa, kun tosielässä ollaan vähän rassukoita (tai ainakin pelätään sitä). on jotenkin moukkamaista ajatella heti, että ihmiset kadehtivat, jollei niiden kanssa heti synkkaa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
niin on
Mä en ole täydellinen, vaan pelkkä paska. Mua ei kadehdi kukaan, vaan monet inhoaa mua. Mitään en ole osannut tehdä oikein, vaan olen tehnyt sutta, paskaa ja sekundaa. Mulle on aina osoitettu suoraan mun ulkoiset viat ja myös viat luonteessa. Entisessä työpaikassa oli työkaveri, joka monella eri tavalla osoitti mulle etten kelvannut siihen työhön mitä teimme. No, työnjohtaja oli periaatteessa samaa mieltä sen työkaverini kanssa, kun yhdessä paperissa kommentoi, että mun pitäisi hioa vuorovaikutustaitoja vaikeissa, haastavissa tilanteissa. Miten sellasen kanssa pystyi tulemaan toimeen, joka ensimmäisestä päivästä lähtien kohteli mua kuin alinta paskaa tikun nokassa, kuin jotain vajaaälyistä idioottia. No, se tuli selväksi että työnjohdon mielestä työkaverilla oli oikeus nöyryyttää mua, haukkua mua selän takana, ruotia mun pukeutumista, mitätöidä mun päivän aikana tekemä työ. Lopulta kävi niin, että työkaverilla jatkettiin töitä, kun sopimus loppui ja mulle ei. Eihän tuosta kokemastani voi muuta päätellä, että mä olen oikeasti paska, joka osannut olla niin kuin olisi pitänyt olla ja tehdä työtänsä, niin että se olisi kelvannut myös sille työkaverille. Mä vaan olin surkea ja se toinen oli se parempi, kelvollisempi. Joten minussa ei ainakaan ole mitään kadehtimisen arvoista.
Minä tunnen erään naisen joka aina kehuu lapsiaan ja heidän ammattejaan ja miten hyvin tienaavat, je miten hyvä maku heillä on sisustuksessa, ja miten he ovat viisaita. Joskus saatan minäkin sanoa että meidän pojalla oli tuuria lotosa kun sai 20 euroa, ja silloin alkaa kateus vaikka summa on ihan pieni, ja kyselyt miten voi olla mahdollista että se on voittanut ja plaaplaaplaa, tämä ihminen on suurperheen lapsi jossa oli toistakymmentä lasta ja varmaan häntä ei ole huomioitu tarpeeksi kun nyt ratsastaa lastensa asioilla kun omissakin on varmasti asiaa pysytellä. Jos olen ostanut uuden vaate kappaleen niin jo on kailottamassa että ihan mauton, ja jos minut on ylennetty työmaalla parempiin tehtäviin niin jipas alkaa taas paapatus. Tein loput tämän tuttavuuden kanssa, ja valitsin uuden ystävän jolla on samanlaiset lähtökuopat elämässä kun minulla ja hyvin menee, ei kateudesta edes ole häivääkään missään asiassa.
Tutulat kuulostaa. On se kumma juttu kun juurikin nuo varakkaiden perheiden jäsenet ovat niitä pahiten kateellisia? Minulla ei ole juuri mitään verrattuna tämän maalliseen mammonaan, mutta ilmeisesti sitä vähääkään ei saisi olla.
En voi enää luottaa tähän katkeraan, piloille lellittyyn paskah0usuun pätkääkään, vaikka mitä lässyttäisi. Ollaan yhä kavereita, mutta kuinka pitkään? Se jää nähtäväksi. Minään kunnon ystävänä en häntä enää pidä.
samaa mieltä ap.n kanssa! :D näin juuri!! :D
niinkö
egoni ei mahtunut tähän keskusteluun....