Omaa elämää

Heips. Olen pahoillani tilanteestasi. Olen itse töissä muistisairaiden parissa, niin laitoshoito kuin intervalli potilaidenkin kanssa. Omaishoitajan kokevat usein huonoa omatuntoa tuodessaan omaisensa intervallijaksolle. minusta se ei ole tarpeen. Sinullakin on oikeus jatkaa elämääsi, se ei tarkoita, että olisit huonompi ihminen, teet hienoa työtä miehesti eteen, mutta täytyy sinunkin ladata akkujasi. Missä miehesi on hoidossa kun olet itse "vapailla", jos on jossain laitoksessa intervallijaksolla niin oletko keskustellut paikan hoitohenkilökunnan kanssa tilanteesta? Meillä ainakin usein omaiset keskustelevat juuri tuollaisista tilanteista, ja minusta se on myös tärkeää tietää miten asiat siellä kotopuolessa muuten on, jotta tiedämme mitkä omaisen omat voimavarat ovat. Älä missään niemssä jää istumaan kotiin, sinulla on oikeus elämään, se ei tarkoita ettetkö rakastaisi miestäsi vaikka pidätkin hauskaa välillä, se on miehesti edunmukaista, että sinä jaksat nauraa ja tehdä kaikkea, kun sinulla on voimia, on miehesi hoitokin parempaa. Älä koe syyllisyyttä, et ole tehnyt mitään väärin.

Ihan uteliaisuutta kysyn, että miksi et sitten enää käytä sormusta? Onko mahdollista että hän luulee sinun etsivän uutta miestä itsellesi? Hienoa että harrastat, mutta jos alat vielä naimisissa ollessasi uutta etsimään niin se saattaa pojasta tuntua ikävältä.

voi heh,ja heh.....en pidä sormuksia,annoin ne tyttärelleni...juuh,kova hinku etsiä uusi mies...tänään kyselin intervallipaikkaa miehelleni...kyllä on kamalaa kun heti luullaan iloiseksi leskeksi....ennenaikojaan

Alzheimer kamala sairaus,elä niinkuin itse haluat ja katso eteenpäin!!

surkee poika,elä välitä,jatka omalla tavallasi

Muistan lukeneeni sinun kirjoittelua miehesi sairauden alkuajoilta. Koit silloin tilanteesi todella ahdistavalta ja toivottomalta.
Nyt kun olet selvinnyt tästä pahimmasta shokkivaihesta, on todella hyvä että alat
ajatella jo viimeistään nyt myös sinunkin parastasi.
Olet vielä suhteellisen nuori ja sinulla on todennäköisesti paljon koettavaa vielä "seuraavassa elämässäsi".
Tosiasiahn on se, että miehesi on todellakin kadonnut sinne, mihin sinulla ei ole enää pääsyä, kuten olet usein niin maininnut.

Luin kerran erään lehtijutun, missä eräs nainen oli menettänyt jonkin asian yhteydessä tilapäisesti muistinsa, niin pahasti ettei tunnistanut enää omaa puolisoansa. Hän joutui johonkin hoitokotiin ja hän oli aina stressaantunut ,kun joku Matti (puolisonsa) oli säännöllisesti tullut häiritsemään hänen päivittäistä elämäänsä, kävellyttämällä häntä hoitolaitoksen käytävillä.

Omasta puolestani voin sanoa, että kyllä se helpottaa jotenkin, kun voi vähän
"availla ikkunoita" ja katsella vähän tulevaisuuteen..... ,vaikkakin olen sitä mieltä etten voisi rynnätä uuteen suhteeseen, ennekuin puolisoni on siirtynyt tähtitarhoihin.

Hassua kun monet ajattelee,että minulla vain uusi mies hakusessa,eihän se niin ole.Minulla oli hieno avioliitto,mies oli hyvä ja saimme ihanan tyttären,kaikki oli hienoa...en sellaista enää aloita uudestaan,muistot on hyviä ja kauniita,mutta pakko mennä eteenpäin,arvaatkaas monta yötä olen tuskaani huutanut,siis todella huutanut surusta,käynyt pohjalla tunteissani....miettinyt hyppäiskö rekan eteen vai juoksisko maapallon ympäri,tuska oli niin valtava.Vasta tänä keväänä aloin nähdä valoa ,vaikka mies kovin sairas....vähän kerrallaan katson eteenpäin ja luovun vanhasta.Minun luopuminen ei tarkoita että hylkäisin miestäni,hoidan niin kuin yhdessä sovittiin loppuun asti,tai kunnes laitosaika alkaa..elämää on,ja sen on jatkuttava,tyttäreni takia.Mun mummo sanoi aina,lapset ajaa vanhusten ja sairaiden edelle,niillä elämä edessä ja kaikki ihanuus,annan tyttärelleni elämää ja itselleni siedettävä elämä