Valtio ja kunta ovat ottaneet uskonnollisille yhdyskunnille ja varsinkin ev.lut. kirkolle itselleen kuuluvia tehtäviä ja tuputtavat uskontoa niin että ihmisten omantunnon vapaus ja yhdenvertainen kohtelu kärsivät. Omantunnon vapaus ontuu Suomessa.
Perustuslain 11 § on nimeltään ”Uskonnon ja omantunnon vapaus”. Omantunnon vapauden osalta siinä vahvistetaan ”oikeus ilmaista vakaumus” sekä todetaan, että ”kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.” Näitä periaatteita ei juurikaan tueta muulla lainsäädännöllä, vaan omantunnon vapautta pikemminkin rajoitetaan.
Uskonnonvapauslaki toki on, mutta missä on laki omantunnon vapaudesta! Laki uskonnon ja omantunnon vapaudesta johtaisi ajattelemaan, toteutuuko omantunnon vapaus pelkästään negatiivisen uskonnonvapauden kautta, siis vapautena uskonnosta. Miten edistetään positiivista omantunnon vapautta? Siitä ei juuri löydy sisältöä säädöksissä, tarkasteltiinpa vaikka päivähoitoa, koulua, armeijaa tai valtion symbolisia eleitä. Pikemminkin päinvastoin.
Armeijassa varusmiesten ja henkilökunnan omantunnonapautta rikotaan selvästi. Palveluohjesäännössä on tiukat määräykset rukoilemisesta muodossa käskyjen tahtiin eri asennoissa, mutta ohjeet siitä, miten turvataan ja hoidetaan käytännössä se, että kenenkään varusmiehen ei tarvitse osallistua uskonnon harjoittamiseen, ovat hyvin puutteelliset.
Ajatusmalli henkisen tuen sekä kriisi- ja traumatyön hoitamisesta armeijassa ”kirkollisen työn” ja teologisen koulutuksen saaneen sotilaspapiston toimesta on aikansa elänyt. Sotilaspappien virkojen toimenkuvia on syytä muuttaa ja avata ne asianmukaisen koulutuksen omaaville. Kirkko voi silti tarjota omia palvelujaan varusmiehille ja henkilöstölle, mutta luonnollisesti varsinaisen palvelusajan ulkopuolella.
Perustuslain 11 § on nimeltään ”Uskonnon ja omantunnon vapaus”. Omantunnon vapauden osalta siinä vahvistetaan ”oikeus ilmaista vakaumus” sekä todetaan, että ”kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.” Näitä periaatteita ei juurikaan tueta muulla lainsäädännöllä, vaan omantunnon vapautta pikemminkin rajoitetaan.
Uskonnonvapauslaki toki on, mutta missä on laki omantunnon vapaudesta! Laki uskonnon ja omantunnon vapaudesta johtaisi ajattelemaan, toteutuuko omantunnon vapaus pelkästään negatiivisen uskonnonvapauden kautta, siis vapautena uskonnosta. Miten edistetään positiivista omantunnon vapautta? Siitä ei juuri löydy sisältöä säädöksissä, tarkasteltiinpa vaikka päivähoitoa, koulua, armeijaa tai valtion symbolisia eleitä. Pikemminkin päinvastoin.
Armeijassa varusmiesten ja henkilökunnan omantunnonapautta rikotaan selvästi. Palveluohjesäännössä on tiukat määräykset rukoilemisesta muodossa käskyjen tahtiin eri asennoissa, mutta ohjeet siitä, miten turvataan ja hoidetaan käytännössä se, että kenenkään varusmiehen ei tarvitse osallistua uskonnon harjoittamiseen, ovat hyvin puutteelliset.
Ajatusmalli henkisen tuen sekä kriisi- ja traumatyön hoitamisesta armeijassa ”kirkollisen työn” ja teologisen koulutuksen saaneen sotilaspapiston toimesta on aikansa elänyt. Sotilaspappien virkojen toimenkuvia on syytä muuttaa ja avata ne asianmukaisen koulutuksen omaaville. Kirkko voi silti tarjota omia palvelujaan varusmiehille ja henkilöstölle, mutta luonnollisesti varsinaisen palvelusajan ulkopuolella.
Vastaukset 3
Vanhimmat
...jos vaikka Afganisanissa tulisi vainajia, ruumiiden vastaanottoa ja asioiden hoitoa kotimaassa ei voi eikä saa automaattisesti enää käsitellä kirkon pappien perinteisten kaavojen mukaan. Armeijan pitää joka tapauksessa luoda neutraalit menettelytavat ennemmin tai pian, jos ei ole jo ole.
Kuinkahan on tähän asti ollenkaan pärjätty?
TUMPUTUKSESTA AUNUKSETTOMUUTEEN ARMEIJJASSA