Tamperelaisen rikoskirjallisuuden vahva nimi, Seppo Jokinen palauttaa fiktiivisen komisario Sakari Koskisen takaisin työelämään Sorille pitkän sairasloman jälkeen. Edellisen Koskisen lukeneet muistaa masennuksen syyn ja uuslukijat arvaa kontekstista. Vaikkapa öisistä juoksulenkeistä hautausmaan kautta.
Ihan hyvin Koskisella ei mene. Pillerit taskussa töihin, muuttaakin pitää kun avokälyt vie talon, remonttia tarvittas ja rikollisetkin täytys jossain välissä saada koppiin. Surkeuden huipuksi polkupyöräkin varastetaan. Voi sentään. Alakerran uudesta naapurista saattaa kehittyä samanlainen loistava sivuhahmo kuin on komisario Beck-elokuvien tukikaulusnaapuri. Aineksia on.
Tampereen kuntasuunnittelua ohjailevat menestyvät konsultit maasuttaen kaikin tavoin päättäjien ydinryhmää. Suunnitelma on hieno: ilmaradalla yli ahtaan keskustan. (Tunnelihan siellä jo on, Näsijärvestä Pyhäjärveen. Tosin käyttämättä. ) Semmoista ilmarataihmettähän pitää kulkea taatulla porukalla ihmettelemässä maapallon äärissä, ennen kuin lopullisia päätöksiä tehdään. Eihän sitä jaksa reissata, ellei syö, juo ja hierotuta itteään viimesen päälle, toisten laskuun. Moista tekstiä voisi pitää epäuskottavana, ellei seuraisi kunnallispolitiikkaa kriittisin silmin. Nykyiselle todelliselle suunnitelmalle rakentaa jäähalli rautatien päälle, Yliopiston ja Sorin poliisilaitoksen väliin, konsulenteilla on vielä parempi räätälöity ratkaisu. Uusi jäähalli keskeiselle paikalle, jossa nyt on Kalevankankaan hautausmaa. Vainajat kaivettasisi ylös, niin Väinö Linna kuin Juicekin ja kuskattas kimppakyydillä Teiskon takamaille, jossa on joutavaa suota yllin kyllin typötyhjänä. Tässä kohdin Jokisen mielikuvitus ylittää jopa reaalimaailman visionäärit. Nauratti .
Jokin kuitenkin tökkii, kun pääkonsultti antaa äkkikenkää yhteiskuntasuhteiden hoitoon erikoistuneelle kaverilleen. Petetyn ja hylätyn konsultin kosto on kavala. Siinä menee jopa sotilaskunnia, aatella kuin hirmuista.
Rinnalla juoksee aivan toinen tarina. Jätkäporukka tekee keikkaa kolkatuilta mummoilta napatuilla pankkikorteilla. Kunnes yksi porukasta löytyy radalta junan alle jääneenä.
Kahden rikossarjan yhtymälinkin löytyminen vie aikaa ja vaatii vähän tuuriakin. Kolmantena päätarinana seurataan Koskisen töihinpaluun onnistumista niin työyhteisön kuin perheen näkövinkkelistä. Tai sen mitä perheestä on jäljellä. Näin masennusta kokemattomana tarkastellen Koskisen tuntemukset tuntuvat aidoilta. Asiaan omakohtaisesti perehtyneet voi valottaa tarkemmin.
Suomalaisen rikoskirjallisuuden perustyyppi; typerä, virkaintoinen, visioiva, virheitä kyttäävä ja yhä uusia lomakkeita kehittelevä poliisipomo on tässäkin mukana. Eikä ainakaan auta tutkimusten etenemistä. Näitäkin pikkupomoja kuulemma on reaalimaailmassakin. Tekemässä tutkimuspyyntöjä työkavereista. Valitettavasti.
Tunnustan pitäneeni Koskinen-sarjasta pitkään. Sitä voisi sanoa vaikka arkiproosaksi. Ihmiset uskottavia, puhe taattua tamperelaista vääntämättä kvasislangiksi. Toiminta todenmukaista eli tavallista. Koko maailmanrauha tai länsimaiden perikato ei heti uhkaa, jos sankaripoliisi ei vuorokaudessa selvitä rikosta. Näitä vouhottajasankareitakin on ihan kyllin, jopa listojen paalupaikoilla. Isä-poikasuhteen mutkikasta luonnetta Jokinen kuvaa hienosti, samoin teini-ikäisten ensi-ihastusta. Kokemusta lie hänellä siitäkin. Konsultin tuorrestetun tyttöystävän mielenmuutos Amerikan reissulle hinkuvasta salarakkaasta koston jumalattareksi on äkkinäinen. Kuten oikeitten naistenkin. Kai?
Rohkenen suositella, lämpimästi.
Ihan hyvin Koskisella ei mene. Pillerit taskussa töihin, muuttaakin pitää kun avokälyt vie talon, remonttia tarvittas ja rikollisetkin täytys jossain välissä saada koppiin. Surkeuden huipuksi polkupyöräkin varastetaan. Voi sentään. Alakerran uudesta naapurista saattaa kehittyä samanlainen loistava sivuhahmo kuin on komisario Beck-elokuvien tukikaulusnaapuri. Aineksia on.
Tampereen kuntasuunnittelua ohjailevat menestyvät konsultit maasuttaen kaikin tavoin päättäjien ydinryhmää. Suunnitelma on hieno: ilmaradalla yli ahtaan keskustan. (Tunnelihan siellä jo on, Näsijärvestä Pyhäjärveen. Tosin käyttämättä. ) Semmoista ilmarataihmettähän pitää kulkea taatulla porukalla ihmettelemässä maapallon äärissä, ennen kuin lopullisia päätöksiä tehdään. Eihän sitä jaksa reissata, ellei syö, juo ja hierotuta itteään viimesen päälle, toisten laskuun. Moista tekstiä voisi pitää epäuskottavana, ellei seuraisi kunnallispolitiikkaa kriittisin silmin. Nykyiselle todelliselle suunnitelmalle rakentaa jäähalli rautatien päälle, Yliopiston ja Sorin poliisilaitoksen väliin, konsulenteilla on vielä parempi räätälöity ratkaisu. Uusi jäähalli keskeiselle paikalle, jossa nyt on Kalevankankaan hautausmaa. Vainajat kaivettasisi ylös, niin Väinö Linna kuin Juicekin ja kuskattas kimppakyydillä Teiskon takamaille, jossa on joutavaa suota yllin kyllin typötyhjänä. Tässä kohdin Jokisen mielikuvitus ylittää jopa reaalimaailman visionäärit. Nauratti .
Jokin kuitenkin tökkii, kun pääkonsultti antaa äkkikenkää yhteiskuntasuhteiden hoitoon erikoistuneelle kaverilleen. Petetyn ja hylätyn konsultin kosto on kavala. Siinä menee jopa sotilaskunnia, aatella kuin hirmuista.
Rinnalla juoksee aivan toinen tarina. Jätkäporukka tekee keikkaa kolkatuilta mummoilta napatuilla pankkikorteilla. Kunnes yksi porukasta löytyy radalta junan alle jääneenä.
Kahden rikossarjan yhtymälinkin löytyminen vie aikaa ja vaatii vähän tuuriakin. Kolmantena päätarinana seurataan Koskisen töihinpaluun onnistumista niin työyhteisön kuin perheen näkövinkkelistä. Tai sen mitä perheestä on jäljellä. Näin masennusta kokemattomana tarkastellen Koskisen tuntemukset tuntuvat aidoilta. Asiaan omakohtaisesti perehtyneet voi valottaa tarkemmin.
Suomalaisen rikoskirjallisuuden perustyyppi; typerä, virkaintoinen, visioiva, virheitä kyttäävä ja yhä uusia lomakkeita kehittelevä poliisipomo on tässäkin mukana. Eikä ainakaan auta tutkimusten etenemistä. Näitäkin pikkupomoja kuulemma on reaalimaailmassakin. Tekemässä tutkimuspyyntöjä työkavereista. Valitettavasti.
Tunnustan pitäneeni Koskinen-sarjasta pitkään. Sitä voisi sanoa vaikka arkiproosaksi. Ihmiset uskottavia, puhe taattua tamperelaista vääntämättä kvasislangiksi. Toiminta todenmukaista eli tavallista. Koko maailmanrauha tai länsimaiden perikato ei heti uhkaa, jos sankaripoliisi ei vuorokaudessa selvitä rikosta. Näitä vouhottajasankareitakin on ihan kyllin, jopa listojen paalupaikoilla. Isä-poikasuhteen mutkikasta luonnetta Jokinen kuvaa hienosti, samoin teini-ikäisten ensi-ihastusta. Kokemusta lie hänellä siitäkin. Konsultin tuorrestetun tyttöystävän mielenmuutos Amerikan reissulle hinkuvasta salarakkaasta koston jumalattareksi on äkkinäinen. Kuten oikeitten naistenkin. Kai?
Rohkenen suositella, lämpimästi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
http://www.keltainenporssi.fi/ilmoitus/29786766
Lallikin on päässyt uuden identiteetin turvin poliisiksi.
Onko Alvari se kommunisti J-päästä?