Mietteitä eräänä heinäkuun päivänä vuonna 2007

sen kummenpaa tarkoitusta kun kasveilla tai muilla eläimillä. Se kun on vaan selviytyminen, ja lajin säilyttäminen.

...ajateltuna ajattelen, että minulle ei sopisi sellainen, että joka ikinen päivä eläisin vain nauraen ja siten, kuin joka päivä olisi viimeinen.

Elämässä tulee eteen erilaisia tilanteita. Yhtäkkisiä tilanteita, joihin ei ole varautunut. On huonoja päiviä, hyviä päiviä, saamattomia päiviä, inspiraatiopäiviä.... ja ja vaikka mitä.

Jos mulla on paskapäivä, niin en voi mitenkään ajatella, että hui hai, eleskelen nauru suussa, meni syteen tai saveen. Totean vaan, että Jahas ja jassoo, tää päivä on tämmönen innoton juttu, elellään sitten sen mukaan. Voi vaikka käpertyä peiton alle ja koittaa "elää" sitä "paskaa." Anteeksi kielenkäyttö. En vaan osaa keksiä muuta nimeä sellaisille päiville, jolloin sisäinen tunne on mitä anti-iloton :)

Sama surun kanssa. Mulle on ollut hyvä, että suren perusteellisesti, niin kauan, kuin tuntuu ja siitä sitten pikkuhiljaa yrittää örvehtiä jotakin elämisen "kelpoista" olemista.

Ja jos on Syy jollekin tuntemukselle, niin sitä pitää ajatella ja kokea ja tuntea ja ymmärtää, että nyt tuntuu tältä.

Oon perin omituinen ihminen. En voi tavallaan jatkaa "normaalia" olemista, ennenkuin saan edellisen Tunteen pois sisältä. Tyhjennytoperaatio sisuksista.

Tämä "toimiminen" on mun henkilökohtainen tapa elää ja tallustella täällä maankamaralla. Varmastikaan se ei ole paras mahdollinen, mutta miten sitä ittiään saa muutettua.

Kysymykseen, että Mitä elämä on, on niin vaikea, että mun älyni ei siihen riitä.

Kyllä, nautin ystävistä, nautin luonnosta, nautin hyvästä ruuasta, nautin ja nautin....
Välillä sukellan mutaan ja ryömin siellä. Ah, miten se on hyvä asia. Sieltä kun kömpii ylös, niin johan on näläkä. Elämännälkä. Ja hyvän ruuankin nälkä.