Moi! Olen vihdoin lukenut kolme ensimmäistä suomalaista sotakirjaani, kolmelta tekijältä. Tässä lyhyt analyysi:
Niilo Lauttamus (Vieraan kypärän alla).
Kelpo keskitasoa olivat niin ihmiskuvaus, syvällisyys ja tapahtumien kerrontakin.
Onni Palaste (Minä, desantti).
Yllättävän hurja lukukokemus. Syvällistä henkilökuvausta ja terveen ronskia meininkiä.
Esa Anttala (Kiskosotaa Kannaksella)
Kerronnaltaan melko ohut, yllätyksetön ja jopa poikakirjamainen seikkailuteos.
Mitä mieltä muut?
Mitä kannattaisi lukea seuraavaksi?
Niilo Lauttamus (Vieraan kypärän alla).
Kelpo keskitasoa olivat niin ihmiskuvaus, syvällisyys ja tapahtumien kerrontakin.
Onni Palaste (Minä, desantti).
Yllättävän hurja lukukokemus. Syvällistä henkilökuvausta ja terveen ronskia meininkiä.
Esa Anttala (Kiskosotaa Kannaksella)
Kerronnaltaan melko ohut, yllätyksetön ja jopa poikakirjamainen seikkailuteos.
Mitä mieltä muut?
Mitä kannattaisi lukea seuraavaksi?
Vastaukset 6
Vanhimmat
sotaa sivuavia kirjoja, joita hän nimittää sodanpuitesarjaksi. Jääskeläisellä on oma inhimillinen kirjoitusote sotaan, hän kertoo ihymisistä sodassa humaanisti, silti realismia ja taisteluja unohtamatta.
Panin merkille, että Jääskeläinen puuttuu tästä.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_sotakirjailijoista
Hän on eniten prosaisti, mutta tuotantoonsa kuuluu sota-aihesarja Otavan kustantamana, mm. Sodan vanki, Sankarin sota, Punainen Hanko -kirjat.
Mielestäni vain sodan itse henkkoht kokenut voi olla uskottava sotakirjailija.Jääskeläinen ym ovat nuorampaa ikäpolvea.
Lue Wolf H.Halstin Talvisodan päiväkirja ainakin.
Neljäntenä luin Yrjö Keinosen kirjan Kadonnut joukkue.
Arvio: Suoraviivaista tapahtumien kerrontaa. Henkilöanalyysi ja tunnelmointi minimissään. Paikoin töksähtävää realismia tyyliin: "Aivot valuivat asepuvulle".