Moi,
minun ongelmani ovat yölliset paniikkihäiriöt, joiden ajattelemisesta jo rintaan saattaa tulla semmonen "koko ajan paisuva ilmapallo"-tunne. Itse en edes käsitä minkä takia mulle niitä tule... Oon ajatellut että se on juontanut syynsä siitä että olen ollut koko ikäni erittäin huono nukkumaan vieraissa paikoissa.
Äitini pisti minut pienempänä kesäleireille, aivan normaaleja, oisivatko olleet seurakunnan tai jonkun muun, leirejä... Iltaisin leireillä alkoi sitten nukkuminen jännittää aivan mielettömästi, tuntui että yöstä ei voi mitenkään selvitä.. vasta kun minut siirrettiin aikuisten mökkeihin johonkin avaraan tilaan jossa sai lukea tai käydä vessassa (eräänlainen pakotie) aivan koska ja kuinka monta kertaa tahanasa, vasta sitten sain nukuttua. Aamulla sitten hävetti kun muut leiriläiset naureskelivat minua mammanpojaksi. Kerrankin sain paniikkikohtauksen missä lähdin vain nukkumistiloista juoksemaan boxerit jalassa ympäri leirikeskuksen pihaa.. todella noloa mutta tuntui kuin minulla ei olisi silloin ollut omaa kontrollia kun jalat vain veivät ja päässä ja rinnassa oli se "kasvava ilmapallo".
Tätä jatkui muutaman kesän kunnes itkien kerroin äidilleni paniikkihäiriöistäni ja hän ei sitten pistänyt minua väkisin leirille enää. Vieraita paikkoja kammosin iät ja ajat (olin siis leirien aikaan 10-14) vuotta vanha) enkä jäänyt kaverienikaan luokse yöksi. Pienempänä sain paniikkikohtauksia jo siitä kun jouduin nukkumaan muualla kuin omassa huoneessani.
Nyt olen 18 vuotta ja olen ollut joskus kaverienikin luona yötä ja ihan suht ok on sujunut. Mutta silti aina kun menen vieraaseen paikkaan yöksi niin takaraivossa on koko ajan joku perkeleen alkukantainen hillitön pelko jossa nään itteni juoksemassa paniikissa ympäri leirikeskusta nolaamassa itteni totaalisesti.. Mun itsetuntoni on nykyään ihan ok, ennen se mureni juuri sen takia kun kaikki naureskeli noille mun "yöllisille paniikkihäiriöille".
Mua vaan niin paljon ärsyttää etten voi mennä vieraisiin paikkoihin rauhallisin mielin kun aina jossain takaraivossa kytee se pelko paniikkikohtauksesta. Suu kuivuu ja rinnassa alkaa taas se ilmapallo kasvaa. Vituttaa isolla V:llä.
Oon puhunut näistä häiriöistä muiden kanssa ja ehkä ongelmani on joku menneisyyden haamu.. pelkään pelkoa. Oon suht isokokoinen ja "vanhan" näköinen niin nyt se vasta noloa olisikin saada joku paniikkihäiriö. Moni suhtautuu asioihin juuri sillä paskamaisella "kyllä se tosta ohi menee, meet vaan rohkeesti semmosiin pelottaviin tilanteisiin" eli vähättelevät ongelmaa vaikka koitat inttää miten pelko ottaa sut valtaan.
Kannattaisikohan mun mennä puhumaan psykologille näistä jutuista tai oisko täällä kohtalotovereita joilla ois vinkkejä?
Kiitos jo etukäteen vastauksista.
minun ongelmani ovat yölliset paniikkihäiriöt, joiden ajattelemisesta jo rintaan saattaa tulla semmonen "koko ajan paisuva ilmapallo"-tunne. Itse en edes käsitä minkä takia mulle niitä tule... Oon ajatellut että se on juontanut syynsä siitä että olen ollut koko ikäni erittäin huono nukkumaan vieraissa paikoissa.
Äitini pisti minut pienempänä kesäleireille, aivan normaaleja, oisivatko olleet seurakunnan tai jonkun muun, leirejä... Iltaisin leireillä alkoi sitten nukkuminen jännittää aivan mielettömästi, tuntui että yöstä ei voi mitenkään selvitä.. vasta kun minut siirrettiin aikuisten mökkeihin johonkin avaraan tilaan jossa sai lukea tai käydä vessassa (eräänlainen pakotie) aivan koska ja kuinka monta kertaa tahanasa, vasta sitten sain nukuttua. Aamulla sitten hävetti kun muut leiriläiset naureskelivat minua mammanpojaksi. Kerrankin sain paniikkikohtauksen missä lähdin vain nukkumistiloista juoksemaan boxerit jalassa ympäri leirikeskuksen pihaa.. todella noloa mutta tuntui kuin minulla ei olisi silloin ollut omaa kontrollia kun jalat vain veivät ja päässä ja rinnassa oli se "kasvava ilmapallo".
Tätä jatkui muutaman kesän kunnes itkien kerroin äidilleni paniikkihäiriöistäni ja hän ei sitten pistänyt minua väkisin leirille enää. Vieraita paikkoja kammosin iät ja ajat (olin siis leirien aikaan 10-14) vuotta vanha) enkä jäänyt kaverienikaan luokse yöksi. Pienempänä sain paniikkikohtauksia jo siitä kun jouduin nukkumaan muualla kuin omassa huoneessani.
Nyt olen 18 vuotta ja olen ollut joskus kaverienikin luona yötä ja ihan suht ok on sujunut. Mutta silti aina kun menen vieraaseen paikkaan yöksi niin takaraivossa on koko ajan joku perkeleen alkukantainen hillitön pelko jossa nään itteni juoksemassa paniikissa ympäri leirikeskusta nolaamassa itteni totaalisesti.. Mun itsetuntoni on nykyään ihan ok, ennen se mureni juuri sen takia kun kaikki naureskeli noille mun "yöllisille paniikkihäiriöille".
Mua vaan niin paljon ärsyttää etten voi mennä vieraisiin paikkoihin rauhallisin mielin kun aina jossain takaraivossa kytee se pelko paniikkikohtauksesta. Suu kuivuu ja rinnassa alkaa taas se ilmapallo kasvaa. Vituttaa isolla V:llä.
Oon puhunut näistä häiriöistä muiden kanssa ja ehkä ongelmani on joku menneisyyden haamu.. pelkään pelkoa. Oon suht isokokoinen ja "vanhan" näköinen niin nyt se vasta noloa olisikin saada joku paniikkihäiriö. Moni suhtautuu asioihin juuri sillä paskamaisella "kyllä se tosta ohi menee, meet vaan rohkeesti semmosiin pelottaviin tilanteisiin" eli vähättelevät ongelmaa vaikka koitat inttää miten pelko ottaa sut valtaan.
Kannattaisikohan mun mennä puhumaan psykologille näistä jutuista tai oisko täällä kohtalotovereita joilla ois vinkkejä?
Kiitos jo etukäteen vastauksista.
Vastaukset 3
Vanhimmat
jos suinkin mahdollista niin ei kannata aloittaa mitään lääkitystä ,koska niiden sivuvaikutuksista voi saada lisää ongelmia. Kieltämättä on todella ärsyttävää kun hallitsematon pelontunne valtaa pään.
Meitä on paljon jotka kärsimme näistä tunteista , ei kannata keskittyä liikaa tai ottaa vakavasti näitä oireita , positiivista elämän asennetta ,stressittömyyttä ja hyvää huumorin tajua kehittämällä pääsee hyviin tuloksiin ,koska henkinen väsymys ja ahdistuneisuus pahentaa oireita.
Jos löydät psykologin joka oikeasti ymmärtää näitä juttuja niin siitä voisi olla apua mutta minun mielestäni parasta terapiaa on jutella toisten kanssa joilla on samoja oireita
aurinkoista kevättä ja voimia sulle !!!!!!!!!!
Mulla on juuri samanlaisia oireita minulla olisi ollut viimekesänä rippileiri mutta en sitten päässyt menemään..
Meillä kaikilla on henkisiä häiriöitä, mitä traumaa kullakin. Ajan kanssa ne katoaa tai niiden kanssa oppii elämään, niin etteivät häiritse.
Sun etu on, ettet ole sulkeutunut, vaan jutellut niistä äitisi ja kavereittesi kanssa. Sanoisin että sen parempaa apua et tarvitsekaan, hienoa että sulla on ollut kuuntelijoita. Olet eräiden kaalojen mukaan keskimäärin normaali, sun häiriöt ei rajoita sun elämistä eikä ihmissuhteita.
Hyvää kesää.