Ei niin etteikö varsinkin scifin puolella olis vakavasti otettavaa kirjallisuutta... mutta en ole kyllä koskaan tavannut YHTÄÄN vakavasti otettavaa esim. fantasian lukijaa. Ihme nysvääjiä kaikki.
Vakavasti otettavat?
kirjallisuuren ystävä
8838
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
nysvääjällä?
En tiedä onko kommenttisikaan kovin vakavasti otettava, mutta en toisaalta tunne paljon PELKÄN fantasian lukijoita.
Kirjastojen hyllystöt pursuilevat juuri näitä. Kuka ihmeessä jaksaa kahlata näitä mammuttitrilogioita yms. Kysyn vaan.
Enpä muista, että olisin ikinä tavannut ihmistä, joka lukee pelkkää fantasiaa. Sen sijaan tunnen ihmisiä, jotka lukevat myös fantasiaa ja joita ei voi parhaalla tahdollaankaan kutsua nysvääjiksi.
Mielestäni se, että ihminen lukee fantasiaa, ei kovin paljon kerro siitä miten vakavasti otettava ihminen on. Kullakin on omat motiivinsa. Itse luen paljon fantasiaa (myös niitä meikka&magia-tiiliskivi-sarjoja) juuri siksi, että se on sellaista tusinahömppää: antaa mukavaa vastapainoa tenttikirjoille. Mun käsityksen mukaan fantasia ei tälläisenä aivottomana viihteenä eroa millään tavalla muusta tusina kirjallisuudesta, kuten dekkareista, rakkausromaaneista jne.
Fantasiakirjallisuudesta ei ehkä löydy kovin montaa teosta, jotka olisivat itsessään vakavasti otettavia, esim. yhteiskuntakritiikkinä. Kuitenkin fantasiakirjallisuus kumpuaa aivan samasta lähteestä mistä kaikki muukin kirjallisuus. Sitä luetaan, koska ihmiset haluavat peilata omia tunteitaan ja tekojaan kirjan henkilöiden tunteiden ja tekojen kautta. Tätä taustaa vasten jokin tuntematon fantasiateos saattaa olla aivan yhtä vakavasti otettava kuin esim. Waltarin Sinuhe.
Eli, minä luen päätöikseni pelkkää fantasiaa ja myös kaikkia kirjoja, jotka vähänkään hipaisevat sitä. Ja joskus, kun kirjat loppuvat (ovat joko lainassa tai luettu jo kaikki) saatan lukaista jonkun "tavallisemman" romaanin.
Mutta syy miksi luen mieluiten fantasiaa, on että se on huomattavasti (ainakin hyvien kirjailijoiden kohdalla) erittäin monisyistä ja joskus jopa hyvin syvällistä ja paneutuu satujen ja legendojen kautta ihmisyyden peruskysymyksiin. Mutta ne jättävät lukijalle hyvin paljon tulkinnan varaa. Luulisin, että fantasialla on paljon enemmän keinoja totetuttaa itseään kuin 'normaalilla' kirjallisuudella ja se käyttääkin hyväkseen ihmisen kykyä kuvitella mahdottomia. Sillä eikös se erota meidät eläimistä...
Ja millainen on vakavasti otettava fantasian lukija?
Vakavasti otettava fantasian lukija on samanlainen kuin mikä tahansa vakavasti otettava lukija. Lukee monenlaista, myös kulloinkin valitsemaansa kirjallisuuden alaa. Ajattelee lukemaansa.
Ketjun aloittaja vaikutta aika tavalliselta, briljeeraavalta nuorelta, joka tietää kaiken eikä ole vielä oppinut mitään. Annetaan hänelle aikaa, nokkavuus kuuluu nuoruuteen. Elämä olisi ikävää ilman ehdottomia mielipiteitä esittäviä nuoria henkilöitä.
Ursula LeGuin kirjoitti kerran esseen fantasiasta ja sen lukijoista. Hän kirjoitti, että vakava lukija lukee kaikkea, myös selvää roskaa. Siitä saa hyvän kompostin, jossa kasvattaa kirjallisuuden tuntemista. Vain yhtä asiaa kunnon lukijat eivät pysty nielemään: muovia. LeGuinilla oli mielessään esseen kirjoitusaikana suosittu "Lokki Joonatan". Niin kauan kuin pystyy erottamaan muovin, saa ja on suotavaa lukea mitä tahansa kioskikirjallisuudesta Maailmankirjallisuuden Klassikoihin (isot alkukirjaimet tahallisia). Sillä tavalla oppii erottamaan lajit toisistaan ja nauttimaan siitä, mikä kirjallisuudessa on nautittavaa.
Joonatan on kyllä minusta ihan hyvä kirja. Ei muovinen... Joku Harlekiinisarja voisi olla muovia. :)
Eihän Joonatanin tarina nyt mitenkään mahdottoman erikoinen tai laaja ole, mutta hyvin kirjoitettu teos, poikkeava näkökanta ja kivat kuvat ovat plussaa. Ihan hyvä fantasiakirja kaiken kaikkiaan (vaikken pidäkään eläinten inhimillistämisestä).
tarkoitti kaiketi kirjan simppelin sorttista elämänfilosofiaa. LeGuinin suosikkeja ovat tarinat, joista filosofia on kaivettava esiin ajattelemalla kuten Andersenin sadusta "Varjo" (LeGuinin esseissään usein käyttämä esimerkki).