Lainaus Iltalehdestä
KANETO SHINDO (1969)
Shindo on outo lintu Japanin elokuvassa: häntä pidetään ns keskipolven (Akira Kurosawa) jälkeisenä tekijänä, vaikka hän Kurosawaa nuorempana oli alalla jo ennen tätä 1934.
Ohjaajaksi Shindo siirtyi 1951 ja sai heti nimeä omanlaisenaan tekijänä, joka tunnusmerkkejä olivat vähintään puolidokumentaarinen ote ja perheyhteisön yhteenkuuluvuuden korostaminen.
Alaston saari on perhekuvaus, joka elää tavallaan helvetissä:
Köyhä pari (mies, vaimo) ja kaksi lasta elävät Setonaikai-saariston karuimmalla saarella, jossa ei ole edes makean veden lähdettä.
Vesi on haettava soutumatkan takaa, kaksi kertaa päivässä: pitkän, eräänlaisen ämmänlänkitangon molemmissa päissä keikkuvat täydet vesikorit - pisarakaan ei läiky, vaikka rannat ovat kivisiä ja liukkaita.
Vaimo (Nobuko Otowa), mies (Taiji Tonoyama) ja pojat (Shinji Tanaka, Masanori Horimoto) eivät valita eivätkä suostu kerjäämään: heillä on oma universuminsa, ja se riittää, vaikka raadantaa eivät keskeytä kuin sairaudet ja kuolema.
Monta filmiä on sanottu runolliseksi, mutta jos elokuvarunoutta ylipäänsä on, Shindon filmi on sellainen armottoman auringon alla.
Filmi keräsi aikanaan mainetta kaikkialla - paitsi Japanissa, jossa sitä ei haluttu ymmärtää ollenkaan. Kotikritiikin mielestä se antoi maasta täysin väärän kuvan: tuomiot kulkivat tyyliin "me olemme teknologisesti maailman edistyneimpiä maita, mutta Shindo kertoo meistä jonkinlaisina puolibarbaareina".
Jyrki Laelma
Tätä olen odottanut vuosikausia. Näin sen joskus 70-luvun lopulla vahingossa, silti sen kiehtovuus vangitsi ruudun ääreen, enkä ole sitä unohtanut. Nyt 30-vuoden jälkeen selviää onko Alaston saari yhä yhtä kiehtovan runollinen kuin silloin vuosia sitten.
KANETO SHINDO (1969)
Shindo on outo lintu Japanin elokuvassa: häntä pidetään ns keskipolven (Akira Kurosawa) jälkeisenä tekijänä, vaikka hän Kurosawaa nuorempana oli alalla jo ennen tätä 1934.
Ohjaajaksi Shindo siirtyi 1951 ja sai heti nimeä omanlaisenaan tekijänä, joka tunnusmerkkejä olivat vähintään puolidokumentaarinen ote ja perheyhteisön yhteenkuuluvuuden korostaminen.
Alaston saari on perhekuvaus, joka elää tavallaan helvetissä:
Köyhä pari (mies, vaimo) ja kaksi lasta elävät Setonaikai-saariston karuimmalla saarella, jossa ei ole edes makean veden lähdettä.
Vesi on haettava soutumatkan takaa, kaksi kertaa päivässä: pitkän, eräänlaisen ämmänlänkitangon molemmissa päissä keikkuvat täydet vesikorit - pisarakaan ei läiky, vaikka rannat ovat kivisiä ja liukkaita.
Vaimo (Nobuko Otowa), mies (Taiji Tonoyama) ja pojat (Shinji Tanaka, Masanori Horimoto) eivät valita eivätkä suostu kerjäämään: heillä on oma universuminsa, ja se riittää, vaikka raadantaa eivät keskeytä kuin sairaudet ja kuolema.
Monta filmiä on sanottu runolliseksi, mutta jos elokuvarunoutta ylipäänsä on, Shindon filmi on sellainen armottoman auringon alla.
Filmi keräsi aikanaan mainetta kaikkialla - paitsi Japanissa, jossa sitä ei haluttu ymmärtää ollenkaan. Kotikritiikin mielestä se antoi maasta täysin väärän kuvan: tuomiot kulkivat tyyliin "me olemme teknologisesti maailman edistyneimpiä maita, mutta Shindo kertoo meistä jonkinlaisina puolibarbaareina".
Jyrki Laelma
Tätä olen odottanut vuosikausia. Näin sen joskus 70-luvun lopulla vahingossa, silti sen kiehtovuus vangitsi ruudun ääreen, enkä ole sitä unohtanut. Nyt 30-vuoden jälkeen selviää onko Alaston saari yhä yhtä kiehtovan runollinen kuin silloin vuosia sitten.
Vastaukset 3
Vanhimmat
epäkulturelli, koska en saanut tuosta oikein otetta.
Meni mullakin vähän yli hilseen. Kiukulla katoin loppuun, kun aloitettu oli. xD
Hyvin kehuttu, se elokuva on juurikin niin ihanan pateettinen kuin olla voi. Aivan ihastuttava. Ja sinulle joka arvostelit että se ei ole totuutta, mikä on elokuvassa totuutta?
Nyt seuraakin kysymys, mistä tuon elokuvan saisi ostaa?