Hei ystävät,
Olen sairastanut parkkista yli 20-vuotta. Elän yksin,onneksi olen suhteellisen hyväkuntoinen. Mielestäni on turhaa tuhlata aikaa kovin paljon tulevaisuuden murehtimiseen. Emmehän tiedä, olemmeko enää huomenna edes elossa...
Itselläni ei ole hoitajaa, ei nyt eikä tulevaisuudessa, sillä puolisoni on kuollut jo kauan sitten. Ymmärrän toki, että yhdessä surraan tällaiseen tautiin sairastumista, mutta suremisesta ei saisi tulla pysyvä olotila. Me olemme erilaisia, niin sairaat kuin hoitavat omaisetkin. On "potilaita", jotka marisevat kaikesta.....hoitajia, jotka holhoavat liikaa...
Eiköhän elämä useimmiten alkushokin jälkeen ole ihan elämisen arvoista, tautidiagnoosista huolimatta. Huumori arkitilanteissakin on usein korvaamaton apu yli vaikeiden tilanteiden. Meillä sairaillakin on ilonaiheita; kuulemme, näemme ja iloa on sekin, kun oma rakas puoliso on tukena.
Yhteiselämä on aina sovittelua ja toisen huomioonottamista. Elämä on tässä ja nyt...voimia ystävät ...vertaistuki on korvaamaton apu...
Olen sairastanut parkkista yli 20-vuotta. Elän yksin,onneksi olen suhteellisen hyväkuntoinen. Mielestäni on turhaa tuhlata aikaa kovin paljon tulevaisuuden murehtimiseen. Emmehän tiedä, olemmeko enää huomenna edes elossa...
Itselläni ei ole hoitajaa, ei nyt eikä tulevaisuudessa, sillä puolisoni on kuollut jo kauan sitten. Ymmärrän toki, että yhdessä surraan tällaiseen tautiin sairastumista, mutta suremisesta ei saisi tulla pysyvä olotila. Me olemme erilaisia, niin sairaat kuin hoitavat omaisetkin. On "potilaita", jotka marisevat kaikesta.....hoitajia, jotka holhoavat liikaa...
Eiköhän elämä useimmiten alkushokin jälkeen ole ihan elämisen arvoista, tautidiagnoosista huolimatta. Huumori arkitilanteissakin on usein korvaamaton apu yli vaikeiden tilanteiden. Meillä sairaillakin on ilonaiheita; kuulemme, näemme ja iloa on sekin, kun oma rakas puoliso on tukena.
Yhteiselämä on aina sovittelua ja toisen huomioonottamista. Elämä on tässä ja nyt...voimia ystävät ...vertaistuki on korvaamaton apu...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kiitos kirjoituksestasi. Kirjoitit täyttä asiaa. Oli hienoa kuulla, et noinkin kauan sarastettuasi elät hyvin itsenäistä elämää. Se antaa myös toivoa meille, jotka olemme alkutaipaleella parkiksen kanssa. Olen samaa mieltä kanssasi, ettei niin kauheasti kannata surra sitä, mitä on ehkä 10-vuoden päästä. Sitten sen näkee, jos olemme elossa. Monella on varmaan kuva parkinsonista, et se invalidisoi ihmisen ja muutaman vuoden sairastumisen jälkeen. Ainahan ei näin käy. Parkkis on sairaus siinä kuin joku muukin, se etenee toisilla hitaammin, kuin toisilla. Esim. syöpä voi viedä kuolemaan jo vuodessa.
En itsekkään sairauttani hyväksy, mutta sen kanssa on vaan tultava toimeen, minun niinkuin puolisonikin. Jos hän rinnallani jatkaa, eikä lähde lätkimään. Kuinka usein käy, et sairaus eroittaa? Läheisten ja ystävien tuki autta jaksamaan elämässä. Onneksi on paljon ilonaiheita.
Voimme myös itse vaikuttaa kuntoomme hoitamalla sitä, vielä kun pystymme.
Onko niin, et naiset ovat useimmiten omaishoitajina ja helmommin ottavat määräävän roolin läheisensä elämässä, hoivaamisvietti. Miehet ovat ehkä kirjoitelleet vähemmän tuntojaan täällä omaishoitajana tai puolisona. Olisi kiva kuulla heidänkin mielipiteitään. Eletään tätäpäivää ja nautitaan siitä, huominen tuo omat murheensa.