Lyhyt kirjoitelma Seita Parkkolan ja Niina Revon kirjoista (Ruttolinna ja Jalostamo) tutuista pojista Mikaelista ja Kustista.
Sijoittuu johonkin ennen Ruttolinnan tapahtumia ja tavallaan Mikaelin näkökulmasta
Kommentit olis erikivoja :D
Näitä päiviä on jo liikaa… niitä jolloin tuuli paiskaa puiden viimeisetkin lehdet vasten ikkunaa, päiviä jolloin sadepisarat valuvat ikkunalla ja saavat maiseman näyttämään sotkuiselta piirustukselta. Sellaiselta joita 5-vuotiaat piirtävät vahaliiduilla.
Luokan edessä opettaja piirtää taululle kaavaa. Huoneen taaimpana istuvaa poikaa ei kiinnosta. Niin paljon kiinnostavampaa on yrittää laskea ikkunalle putoavia pisaroita. Niitä on liikaa. Ei pysy laskuissa vaikka kuinka yrittäisi.
Sateen rummutuksenkin läpi, kuulee poika oven käyvän. Opettaja laskee hetkeksi liitunsa ja sanoo tulijalle jotain mistä poika ei jaksa edes saada selvää.
Askeleet tulevat lähemmäksi ja poika tietää tarkkaan missä ne pysähtyvät. Joka askeleella syntyy lattialle uusi vesilammikko. Vesi valuu hiuksista niskaan. Poika kohottaa katsettaan miettiäkseen onko tulijalla kylmä, kääntää katseensa uudelleen ulos ikkunasta ja nojaa käsiinsä kun askeleet viimein pysähtyvät.
Toinen istuu hänen eteensä, nojaten seinään. Hiukset valuvat vettä, vaikka poika tietää että tullessaan tällä oli ollut päällään punainen sadetakki.
Poika ummistaa silmänsä hetkeksi, vain tunteakseen tutun nykäisyn hiuksista.
”Mikael” toinen kutsuu. Mikael avaa silmänsä, vastassa tuijottavat toiset ruskeat. Hän haluaa kääntää katseensa pois, mutta ei käännä. Samalla lailla Mikael jatkaa tanssimista vaikka pitäisi lopettaa.
Hetken aikaa Mikaelin mielessä tanssii kuva, jossa hän upottaa sormensa kosteisiin hiuksiin ja painaa huulet vasten toisia. Toisin kuin Mikael, se kuva ei jatka tanssimista vaan katoaa, kun muistaa rannan punaisen hiekan ja siniset kukat iholla.
Mikael värähtää. Hetkeksi pisarat muuttuvat punaisiksi. Poika antaa painaa päänsä vasten kylmää ikkunaa. Katsoo Kustia, joka nojaa seinään. Näyttää siltä, miltä aina näyttää. Mikael on varma, että toinen on kauneinta koko maailmassa. Ja tuijottaa. Jostain kaukaa kuuluu ääni, joka kehottaa Mikaelia kuuntelemaan. Useamman kerran. Mutta nyt Mikael ei jaksa kuunnella edes Kustia.
Edessä istuva kääntyy tympääntyneenä taululle päin, ei jaksa enää yrittää saada Mikaelia kuuntelemaan.
Kello soi. Mikael nousee. Pitäisi tanssia. Poika ottaa paria tanssiaskeletta, kokeilee ja hymyilee. Kusti hymyilee, vaikka haluaa toisen lopettavan.
Mikael nauraa ja palaa omaksi itsekseen. Kusti nauraa, koska Mikael on taas Mikael, eikä yritä enää laskea pisaroita.
Muutama tanssiaskel lisää. Juha tulee. Useampi tanssiaskel lisää. Mikael nauraa. Näkee poltteen Juhan silmissä ja tietää miten rannan hiekalle illala käy.
Sijoittuu johonkin ennen Ruttolinnan tapahtumia ja tavallaan Mikaelin näkökulmasta
Kommentit olis erikivoja :D
Näitä päiviä on jo liikaa… niitä jolloin tuuli paiskaa puiden viimeisetkin lehdet vasten ikkunaa, päiviä jolloin sadepisarat valuvat ikkunalla ja saavat maiseman näyttämään sotkuiselta piirustukselta. Sellaiselta joita 5-vuotiaat piirtävät vahaliiduilla.
Luokan edessä opettaja piirtää taululle kaavaa. Huoneen taaimpana istuvaa poikaa ei kiinnosta. Niin paljon kiinnostavampaa on yrittää laskea ikkunalle putoavia pisaroita. Niitä on liikaa. Ei pysy laskuissa vaikka kuinka yrittäisi.
Sateen rummutuksenkin läpi, kuulee poika oven käyvän. Opettaja laskee hetkeksi liitunsa ja sanoo tulijalle jotain mistä poika ei jaksa edes saada selvää.
Askeleet tulevat lähemmäksi ja poika tietää tarkkaan missä ne pysähtyvät. Joka askeleella syntyy lattialle uusi vesilammikko. Vesi valuu hiuksista niskaan. Poika kohottaa katsettaan miettiäkseen onko tulijalla kylmä, kääntää katseensa uudelleen ulos ikkunasta ja nojaa käsiinsä kun askeleet viimein pysähtyvät.
Toinen istuu hänen eteensä, nojaten seinään. Hiukset valuvat vettä, vaikka poika tietää että tullessaan tällä oli ollut päällään punainen sadetakki.
Poika ummistaa silmänsä hetkeksi, vain tunteakseen tutun nykäisyn hiuksista.
”Mikael” toinen kutsuu. Mikael avaa silmänsä, vastassa tuijottavat toiset ruskeat. Hän haluaa kääntää katseensa pois, mutta ei käännä. Samalla lailla Mikael jatkaa tanssimista vaikka pitäisi lopettaa.
Hetken aikaa Mikaelin mielessä tanssii kuva, jossa hän upottaa sormensa kosteisiin hiuksiin ja painaa huulet vasten toisia. Toisin kuin Mikael, se kuva ei jatka tanssimista vaan katoaa, kun muistaa rannan punaisen hiekan ja siniset kukat iholla.
Mikael värähtää. Hetkeksi pisarat muuttuvat punaisiksi. Poika antaa painaa päänsä vasten kylmää ikkunaa. Katsoo Kustia, joka nojaa seinään. Näyttää siltä, miltä aina näyttää. Mikael on varma, että toinen on kauneinta koko maailmassa. Ja tuijottaa. Jostain kaukaa kuuluu ääni, joka kehottaa Mikaelia kuuntelemaan. Useamman kerran. Mutta nyt Mikael ei jaksa kuunnella edes Kustia.
Edessä istuva kääntyy tympääntyneenä taululle päin, ei jaksa enää yrittää saada Mikaelia kuuntelemaan.
Kello soi. Mikael nousee. Pitäisi tanssia. Poika ottaa paria tanssiaskeletta, kokeilee ja hymyilee. Kusti hymyilee, vaikka haluaa toisen lopettavan.
Mikael nauraa ja palaa omaksi itsekseen. Kusti nauraa, koska Mikael on taas Mikael, eikä yritä enää laskea pisaroita.
Muutama tanssiaskel lisää. Juha tulee. Useampi tanssiaskel lisää. Mikael nauraa. Näkee poltteen Juhan silmissä ja tietää miten rannan hiekalle illala käy.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hmm. Pidin tästä. Tosin hahmot ovat hyvin erilaisia kuin kirjoissa. Mutta siis pidin, ja kirjoitusvirheitäkään en nähnyt muualla kuin viimeisessä lauseessa. Tosin kappalejakoja jos laittaisit enemmän, niin olisi mielestäni helpompi lukea. Ja juoneen voisit seuraavalla kerralla (jos sitä siis tulee) panostaa enemmän.
Mutta kokonaisvaikutelma kirjoituksestasi on, ettäjatka vain kirjoittelemista - ja samalla nimimerkillä että tunnistan ne.
Hrr, häpeän myöntää, mutta olen tainnut ainakin alitajuisesti aliarvioida Suomi24:n fikkejä. :D Onneksi tämän kerran tänne kuitenkin saavuin, Kusti ja Mikael kun eivät turhan usein fanien tarinoissa esiinny. Lyhythän tämä oli, sekavakin ehkä (minulle jäi kuva siitä että tässä oli haettu Parkkolan ja Revon tyyliä kuitenkaan sataprosenttisesti, miten sitten todellisuudessa lienee) ja kuten tuossa jo ennen minua todettiin olisivat kappalejaot helpottaneet lukemista.
Mutta kuitenkin, en voi kuin purista tyytyväisyydesta, ihana tämä oli silti! Ja lopetus - löysin rakkauteni, ah~
Yay, palautetta on aina mukava saada. Suurkiitokset siis.
Kappalejaon yritän muistaa laittaa seuraavalla kerralla.
Ja tuosta tyylistä, tietoisesti en sitä tee, viimeisen luetun kirjan tyyli aina vain jää jotenkin vähän päälle xDD
Mutta mukavaa, että joku piti :>