Turha juoksuttaminen – varusmiesmotivaation ja maanpuolustushengen tappaja
Vaikka Suomen Puolustusvoimat onkin viimevuosina tullut jo aimo harppauksen eteenpäin johtamis- ja koulutusmetodiensa osalta, on armeijakurissa ja yleisessä koulutustyylissä edelleen parantamisen varaa. Jos kysyt keskiverto-varusmieheltä tämän mielipidettä armeijasta, vastaa suurin osa näistä lähes varmasti että he eivät pidä armeijasta ja syynä tähän ovat kouluttajat, näiden harjoittama turha juoksuttaminen ja yleinen varusmiesten kiusaaminen – usein asiapitoisen asennekasvatuksen ja koulutuksen kustannuksella.
Ymmärrän kyllä, että asiat kuten sulkeiset ja kaikenmaailman ”motivaatiomontut” kuuluvat tietyllä tapaa armeijaan, ja että suuret poikalaumat tarvitsevat kuria pysyäkseen ruodussa, mutta omasta mielestäni armeija voisi hoitaa varusmiesten kurinpidon muullakin tapaa. Olisi syytä muistaa että armeijakurin tehtävä on kuitenkin juuri tämä; saada alokkaat / muut varusmiehet käyttäytymään hyvin ja sopeutumaan armeijan vaatimuksiin, eikä itse ”runnun antamisen” tulisi olla itseisarvo. Näin ei kuitenkaan asia nykyään ole – ennen kaikkea varusmiesjohtajissa (alikersantit) tuppaa olemaan aina seassa keskenkasvuisia pässinpäitä, joille se pieni viisiminuuttinen johtajana kihahtaa heti hattuun ja alamaista sorretaan niin paljon kuin suinkin aseman puolesta mahdollista. Keskeyttäneiden määrät kasvavat vuosittain, yleinen mielipide on kääntymässä hiljalleen asevelvollisuutta vastaan nuorten keskuudessa ja armeijasta on tullut todellista pakkopullaa melko lailla kaikille sen käyville, vain harvat odottavat sitä innolla. Syynä tähän on juurikin se, että sana ”armeija” tuo ensimmäisenä kaikille mieleen lapselliset koulutusmetodit, turhan huutamisen ja nöyryyttämisen ja muun täysin turhan koulutusajan hukkaamisen, mitä armeijassa harrastetaan – ja paljon.
Eikö armeijan tehtävänä ole kouluttaa sotilaita puolustamaan Suomea, kasvattaa nuoria miehiä ottamaan vastuuta kotimaastaan ja toimia laitoksena joka opettaa nuorille hyödyllisiä taitoja joita muut instituutit eivät kykene opettamaan? Armeijan perusidea on mitä loistavin, mutta ikävä kyllä se on todellisuudessa hyvin kaukana siitä mitä sen pitäisi olla, tai mitä se voisi parhaimmillaan olla.
Kun mietin omaa varusmiesaikaani ja sitä mitä siitä jäi käteen, voin vain todeta että se oli elämäni tympein päälle puolivuotinen muutamaa pientä hetkeä lukuun ottamatta, eikä siitä tosiaan jäänyt käteen mitään positiivista. Tai no, yksi todennäköisesti elinikäinen ystävä, mutta noin tietojen ja taitojen osalta ei mitään. Jokainen nuori mies on jo saanut 18 ikävuoteen mennessä kuunnella tarpeeksi huutoa kotonaan ja oppinut lusmuamaan epämieluisista asioista viimeistään yläasteiässä – näitä asioita on ihan turha mennä harjoittelemaan enää vuodeksi tai puoleksi vuodeksi valtion laitokseen kenenkään. Armeijan tulisi tarjota jotain aivan muuta nuorille, ja toimia tosiaan jonkinlaisena miestenkouluna, joka opettaisi vastuuta ja sisua nuorille, ei tappaisi näiden jo ennestään vähäistä motivaatiota kansalaisvelvollisuuksiaan kohtaan turhalla juoksuttamisella ja pelleilyllä.
Kun aloitin palvelukseni, kuvittelin oikeasti että tulen pitämään armeijasta. Odotin innolla sen tarjoamaa haastetta ja olin päättänyt että teen parhaani oli mikä oli. Olen myös aina ollut varsin isänmaallinen, isänmaallisempi kuin keskiverto-nykynuori, ja odotin innolla sitä että pääsen tekemään oman osuuteni valtion hyväksi ja suorittamaan oman kansalaisvelvollisuuteni mahdollisimman hyvin, oppien siinä sivussa yhtä sun toista mielenkiintoista. Oltuani palveluksessa ensimmäiset pari viikkoa aloin kuitenkin hieman epäillä, että oliko armeija sittenkään ihan niin loistokas paikka nuorelle miehelle. Sulkeisia, sulkeisia, sulkeisia, vessansiivoamista, vessansiivoamista, lisää sulkeisia ennen vessansiivoamista ja väliin vähän lenkkeilyä ja runtua niille, joilta jokin homma ei sujunut. Voin ilman sen suurempaa valehtelua sanoa, ettei kukaan alokastuvassani eikä vielä oikein myöhemmässäkään SPOL-porukassani (joiden pitäisi olla jotenkin keskivertoa motivoituneempaa sakkia) pitänyt armeijasta, ja suurimman osan suorituksissa se myös näkyi useassa vaiheessa palvelusta.
Armeija tekee pojista miehiä, sanotaan, mutta tässä tapauksessa tuntui enemmänkin että se teki niistä tuvan harvoista miehistä asennevammaisia poikia taas, ja taannutti 18 - 19-vuotiaat pojat takaisin yläastetasolle käytöksen osalta. ”Älä tsemppaa, hae vemppaa” oli tuvan henki ja tunnuslause lähes alusta loppuun. Ja nämäkö sankarit puolustavat tätä maata tarpeen tullessa, ja motivoivat pikkuveljiään ja omia lapsiaan suorittamaan asepalveluksen? ”Millaista siellä armeijassa on?” –”Todella typerää, ei kannata mennä kun ei pakko enää ole. Turhaa juoksuttamista, huutoa ja v*ttuilua siellä vain saat osaksesi.”.
Nykynuorille ja nuorille 20 vuoden kuluttua tuo kuva armeijasta on takuulla paras mahdollinen rekrytointikampanja, minkä puolustusvoimat voi itselleen järjestää. Nykyään tieto ja tarvittaessa myös ilmeisesti kuva- ja videomateriaali liikkuu netin välityksellä nopeasti, joka sekin osaltaan antaa armeijalle syyn miettiä vähän uusiksi sitä kuvaa jonka se haluaa itsestään antaa. Mikään ei pysy salassa enää tässä ajassa. Simputtaminen ja muu vastaava tulee kyllä tarvittaessa ilmi ja pilaa PV:n julkisuuskuvaa entisestään.
Siispä; turha lapsellinen varusmiesten kiusaaminen ja rääkkääminen pois, ja tilalle oikeanlaista kuria ja asennekasvatusta. Armeijassa on paljon potentiaalia miessukupolvien kasvattajana, älkäämme heittäkö sitä hukkaan tekemällä siitä paikkaa jota jokainen vihaa ja välttelee! PV:n olisi syytä miettiä, millaisen julkisuuskuvan se haluaa itsestään antaa ihmisille, jos se mielii haalia palvelukseensa vuosittain jatkossakin suurimman osan suomalaisnuorista, ja vieläpä pitää nämä nuoret palveluksessa motivoituneina. Painopisteen tulisi olla sotilaskoulutuksessa ja asennekasvatuksessa, ei alokkaiden pikkumaisessa rääkkäämisessä rääkkäämisen itsensä vuoksi.
Vaikka Suomen Puolustusvoimat onkin viimevuosina tullut jo aimo harppauksen eteenpäin johtamis- ja koulutusmetodiensa osalta, on armeijakurissa ja yleisessä koulutustyylissä edelleen parantamisen varaa. Jos kysyt keskiverto-varusmieheltä tämän mielipidettä armeijasta, vastaa suurin osa näistä lähes varmasti että he eivät pidä armeijasta ja syynä tähän ovat kouluttajat, näiden harjoittama turha juoksuttaminen ja yleinen varusmiesten kiusaaminen – usein asiapitoisen asennekasvatuksen ja koulutuksen kustannuksella.
Ymmärrän kyllä, että asiat kuten sulkeiset ja kaikenmaailman ”motivaatiomontut” kuuluvat tietyllä tapaa armeijaan, ja että suuret poikalaumat tarvitsevat kuria pysyäkseen ruodussa, mutta omasta mielestäni armeija voisi hoitaa varusmiesten kurinpidon muullakin tapaa. Olisi syytä muistaa että armeijakurin tehtävä on kuitenkin juuri tämä; saada alokkaat / muut varusmiehet käyttäytymään hyvin ja sopeutumaan armeijan vaatimuksiin, eikä itse ”runnun antamisen” tulisi olla itseisarvo. Näin ei kuitenkaan asia nykyään ole – ennen kaikkea varusmiesjohtajissa (alikersantit) tuppaa olemaan aina seassa keskenkasvuisia pässinpäitä, joille se pieni viisiminuuttinen johtajana kihahtaa heti hattuun ja alamaista sorretaan niin paljon kuin suinkin aseman puolesta mahdollista. Keskeyttäneiden määrät kasvavat vuosittain, yleinen mielipide on kääntymässä hiljalleen asevelvollisuutta vastaan nuorten keskuudessa ja armeijasta on tullut todellista pakkopullaa melko lailla kaikille sen käyville, vain harvat odottavat sitä innolla. Syynä tähän on juurikin se, että sana ”armeija” tuo ensimmäisenä kaikille mieleen lapselliset koulutusmetodit, turhan huutamisen ja nöyryyttämisen ja muun täysin turhan koulutusajan hukkaamisen, mitä armeijassa harrastetaan – ja paljon.
Eikö armeijan tehtävänä ole kouluttaa sotilaita puolustamaan Suomea, kasvattaa nuoria miehiä ottamaan vastuuta kotimaastaan ja toimia laitoksena joka opettaa nuorille hyödyllisiä taitoja joita muut instituutit eivät kykene opettamaan? Armeijan perusidea on mitä loistavin, mutta ikävä kyllä se on todellisuudessa hyvin kaukana siitä mitä sen pitäisi olla, tai mitä se voisi parhaimmillaan olla.
Kun mietin omaa varusmiesaikaani ja sitä mitä siitä jäi käteen, voin vain todeta että se oli elämäni tympein päälle puolivuotinen muutamaa pientä hetkeä lukuun ottamatta, eikä siitä tosiaan jäänyt käteen mitään positiivista. Tai no, yksi todennäköisesti elinikäinen ystävä, mutta noin tietojen ja taitojen osalta ei mitään. Jokainen nuori mies on jo saanut 18 ikävuoteen mennessä kuunnella tarpeeksi huutoa kotonaan ja oppinut lusmuamaan epämieluisista asioista viimeistään yläasteiässä – näitä asioita on ihan turha mennä harjoittelemaan enää vuodeksi tai puoleksi vuodeksi valtion laitokseen kenenkään. Armeijan tulisi tarjota jotain aivan muuta nuorille, ja toimia tosiaan jonkinlaisena miestenkouluna, joka opettaisi vastuuta ja sisua nuorille, ei tappaisi näiden jo ennestään vähäistä motivaatiota kansalaisvelvollisuuksiaan kohtaan turhalla juoksuttamisella ja pelleilyllä.
Kun aloitin palvelukseni, kuvittelin oikeasti että tulen pitämään armeijasta. Odotin innolla sen tarjoamaa haastetta ja olin päättänyt että teen parhaani oli mikä oli. Olen myös aina ollut varsin isänmaallinen, isänmaallisempi kuin keskiverto-nykynuori, ja odotin innolla sitä että pääsen tekemään oman osuuteni valtion hyväksi ja suorittamaan oman kansalaisvelvollisuuteni mahdollisimman hyvin, oppien siinä sivussa yhtä sun toista mielenkiintoista. Oltuani palveluksessa ensimmäiset pari viikkoa aloin kuitenkin hieman epäillä, että oliko armeija sittenkään ihan niin loistokas paikka nuorelle miehelle. Sulkeisia, sulkeisia, sulkeisia, vessansiivoamista, vessansiivoamista, lisää sulkeisia ennen vessansiivoamista ja väliin vähän lenkkeilyä ja runtua niille, joilta jokin homma ei sujunut. Voin ilman sen suurempaa valehtelua sanoa, ettei kukaan alokastuvassani eikä vielä oikein myöhemmässäkään SPOL-porukassani (joiden pitäisi olla jotenkin keskivertoa motivoituneempaa sakkia) pitänyt armeijasta, ja suurimman osan suorituksissa se myös näkyi useassa vaiheessa palvelusta.
Armeija tekee pojista miehiä, sanotaan, mutta tässä tapauksessa tuntui enemmänkin että se teki niistä tuvan harvoista miehistä asennevammaisia poikia taas, ja taannutti 18 - 19-vuotiaat pojat takaisin yläastetasolle käytöksen osalta. ”Älä tsemppaa, hae vemppaa” oli tuvan henki ja tunnuslause lähes alusta loppuun. Ja nämäkö sankarit puolustavat tätä maata tarpeen tullessa, ja motivoivat pikkuveljiään ja omia lapsiaan suorittamaan asepalveluksen? ”Millaista siellä armeijassa on?” –”Todella typerää, ei kannata mennä kun ei pakko enää ole. Turhaa juoksuttamista, huutoa ja v*ttuilua siellä vain saat osaksesi.”.
Nykynuorille ja nuorille 20 vuoden kuluttua tuo kuva armeijasta on takuulla paras mahdollinen rekrytointikampanja, minkä puolustusvoimat voi itselleen järjestää. Nykyään tieto ja tarvittaessa myös ilmeisesti kuva- ja videomateriaali liikkuu netin välityksellä nopeasti, joka sekin osaltaan antaa armeijalle syyn miettiä vähän uusiksi sitä kuvaa jonka se haluaa itsestään antaa. Mikään ei pysy salassa enää tässä ajassa. Simputtaminen ja muu vastaava tulee kyllä tarvittaessa ilmi ja pilaa PV:n julkisuuskuvaa entisestään.
Siispä; turha lapsellinen varusmiesten kiusaaminen ja rääkkääminen pois, ja tilalle oikeanlaista kuria ja asennekasvatusta. Armeijassa on paljon potentiaalia miessukupolvien kasvattajana, älkäämme heittäkö sitä hukkaan tekemällä siitä paikkaa jota jokainen vihaa ja välttelee! PV:n olisi syytä miettiä, millaisen julkisuuskuvan se haluaa itsestään antaa ihmisille, jos se mielii haalia palvelukseensa vuosittain jatkossakin suurimman osan suomalaisnuorista, ja vieläpä pitää nämä nuoret palveluksessa motivoituneina. Painopisteen tulisi olla sotilaskoulutuksessa ja asennekasvatuksessa, ei alokkaiden pikkumaisessa rääkkäämisessä rääkkäämisen itsensä vuoksi.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kirjoita lyhyempi.
lisä liite
Pistää mietityttämään mitä porukkaa täällä liikkuu jos ei noin lyhyttä kirjoitusta jaksa lukea kokonaan. Kirjoitus kuitenkin sisältää useita varteenotettavia asioita, mistä toivoisin puhuttavan enemmänkin.
Itseäni häiritsee monien armeija-ajan vertaaminen työpaikkaan. Töissä ei kuitenkaan olla poistumiskiellossa, eikä vasten tahtoaan. Myöskään lain mukainen minimipalkka ei taida täyttyä päivärahoista.
Jos kysyt keskivertovarusmiehen mielipidettä armeijasta ja mielekkyydestä niin 77% prosenttia (viime vuonna)antaa kysymykseen positiivisen tai erittäin positiivisen vastauksen. Tutkimus asiasta tehdään vuosittain ja sen mukaan puolustusvoimien imago on kohdallaan. (työnantajakuva poislukien...). Kirjoituksessasi puhut nyt vain omista kokemuksistasi ja mielipiteistäsi.
"Olisi syytä muistaa että armeijakurin tehtävä on kuitenkin juuri tämä; saada alokkaat / muut varusmiehet käyttäytymään hyvin ja sopeutumaan armeijan vaatimuksiin..." Mitä oikein selität? Kurin tarkoitus armeijassa on kouluttaa miehet noudattamaan käskyjä täsmällisesti kuolemanvaarallisessa tilanteessakin. Sen harjoittelu ei aina ole kivaa niin kuin ei itse asiakaan. Armeijassa olon ei ole tarkoitus ola kivaa vaan mielekästä. Mielekkyys taas mitataan loppusodan osaamisella ja itse olin aikoinaan tyytyväinen itseeni kun kotiuduin....