Oma isoäitini sairasti 5 vuotta alzheimerin tautia, viimein nukkui pari viikkoa sitten pois.
Vaikka sairaus oli rankka, sekä hänelle että meille omaisille, on kuolema kuitenkin niin rankka paikka, vaikka järjellä ajatellen hänellä on nyt hyvä ja tuskaton ja rauhallinen olla.
Niinhän se kai on, että omistaan ei sitten kuitenkaan haluaisi luopua. Sanoo sitten järki mitä tahansa.
Vaikka sairaus oli rankka, sekä hänelle että meille omaisille, on kuolema kuitenkin niin rankka paikka, vaikka järjellä ajatellen hänellä on nyt hyvä ja tuskaton ja rauhallinen olla.
Niinhän se kai on, että omistaan ei sitten kuitenkaan haluaisi luopua. Sanoo sitten järki mitä tahansa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
meillä on anoppini sairastunut alzheimeriin joka todennettiin keväällä. Silloin alkoi jo se tuska omaisilla koska tietää miten siinä käy.Aikataulua ei tiedä kukaan mutta kyllä tämä sellaista luopumisen tuskaa on joka päivä.Minkä ikäisenä isoäidilläsi alzheimer todettiin?
kulkevat omia latujaan...otan osaa menetykseesi.
Itselläni äiti,joka on 7-kymppinen,sairastaa lukuisten muiden sairuksien lisäksi vaskulaarista dementiaa.
Luopumista tämä on pikku hiljaa ollut;hidasta ja joskus aika kipeääkin.Äitini itse toteaa,että haluaisi jo täältä pois,mutta aina eivät asiat kulje niin,että itse voisi juurikaan tehdä valintoja tällaisten asioiden suhteen.
...jaksamista sinulle-isoäidilläsi on nyt rauhallista olla,kuten itse sanoitkin.
Isoäitini dementia todettiin vähän n.77-78v iässä, hän ehti täyttää vielä 83. Tuntuu että sairaus eteni hirmuisen nopeasti, ja viimeinen vuosi oli sellaista aikaa, että ajoittain hän meidät vielä tunnisti, vaikka ei enään nimiä muistanut ym. Kuitenkin niitä hyviäkin hetkiä vielä mahtui ihan viimeisiin kuukausiin asti, ja niistä olen onnellinen ja kiitollinen.
Vein tänään isäni kaupunkimme terveyskeskuksen vuodeosastolle. Isä jaksoi enää vain nukkua, ei edes herännyt sairaankuljettajien tuloon ja siirtoon.
Tunnelma osastolla oli lämmin ja ymmärtäväinen. Isä saa sen avun, jota hän nyt liikunta-, syömis- ja puhumattomuuskyvyttömänä tarvitsee. Äitini kanssa olimme hoitaneet häntä laitoskuntoisena 14 kk, sisuttellen päivästä päivään. " det omöjliga tar bara lite längre" oli mottomme. Nyt katsotaan elämää eteenpäin.
Oma äitini on sairastanut dementiaa parisen vuotta, tauti on edennyt todella hurjaa vauhtia.
Äiti sairastui 73 vuotiaana, hän on ollut aina jotenkin sairas siitä asti kun muistan. Jo lapsuudestani muistan sydän ja muut sairaudet. Olen tehnyt hidasta luopumista lähes ikäni. Nyt kun äitin sairaus on näin pitkällä ja hän itse toivoo kuolevansa, tidän että luopumisen aika on jo lähellä, silti se suretaa.