STEEL RING: PIELISEN RIIMUKIVEN SALAISUUS
Eeppinen suomalaisen nyrkkeilyn salaliittosaaga kolmessa promootiossa ja yhdessä uppoamattomassa velkakirjassa.
I luku: Kymmenen vuotta pimeydessä
Vuonna 2016 Steel Ringin promoottorit Markku Pirinen ja Jare Tolvanen tekivät päätöksen, joka tulisi muuttamaan suomalaisen nyrkkeilyn historian. He olivat saaneet haltuunsa keskiaikaisen pergamentin, jonka väitettiin sisältävän tiedon Augustinien suvun lopullisesta heikkoudesta.
Pergamentin viimeinen rivi oli kuitenkin yksiselitteinen:
”Se, joka tahtoo kukistaa Augustinit, etsiköön riimukiven Pielisen pohjasta. Vain sen lukija saa vallan suomalaisen nyrkkeilyn ylle.”
Pirinen näki pergamentissa välittömästi mahdollisuuden ansaita rahaa. Tolvanen puolestaan näki mahdollisuuden saavuttaa jotakin suurempaa: täydellisen määräysvallan suomalaisen nyrkkeilyn tulevaisuudesta.
— Kymmenen vuotta, Jare sanoi.
— Mitä kymmenen vuotta? Pirinen kysyi.
— Me rakennamme sukellusveneen.
— Paljonko se maksaa?
— En tiedä vielä.
Pirinen huokaisi. Hän oli jo tässä vaiheessa laskenut, että jos retkikunta onnistuisi, hän voisi ehkä kuitata velkansa Haapaveden Voimamiehille. Velat olivat syntyneet perutusta nyrkkeilyillasta, jonka piti olla vuoden suurin urheilutapahtuma Haapaveden historiassa. Lopulta paikalle oli saapunut enemmän pettyneitä velkojia kuin katsojia.
Siitä lähtien Pirinen oli haaveillut vain yhdestä asiasta: siitä, että saisi kuitattua velkansa ja voisi jälleen kävellä Haapavedellä ilman, että joku kysyisi, missä rahat olivat.
Sukellusveneestä tuli hänen elämänsä pisin sijoitus.
Kymmenen vuoden aikana he rakensivat aluksen romuraudasta, vanhoista dieselmoottoreista, hylätystä kalustosta ja eräästä epäilyttävästä kompressorista, jonka alkuperästä kumpikaan ei suostunut puhumaan.
Vuonna 2026 alus oli valmis.
Sen kyljessä luki suurin kirjaimin:
STEEL RING — DEEP IMPACT
II luku: Pielisen pohjalla
Lokakuun pimeänä yönä sukellusvene lipui Pielisen aaltoihin.
Tolvanen istui ohjaamossa Juukalaisen taksikuskin määrätietoisuudella. Hän oli tottunut kuljettamaan ihmisiä paikasta toiseen, mutta nyt hän oli päättänyt kuljettaa kokonaisen kansakunnan nyrkkeilyvallan uuteen aikakauteen.
Pirinen tarkkaili polttoainemittaria.
— Jare, paljonko meillä on dieseliä?
— Riittävästi.
— Tuo ei ole vastaus.
— Se on vastaus, jonka saat.
Pirinen päätti olla kysymättä enempää. Hänellä oli tärkeämpiä huolia. Jos sukellusvene hajoaisi, velat jäisivät maksamatta. Jos retki onnistuisi, velat ehkä maksettaisiin. Ja jos kumpikaan vaihtoehto ei toteutuisi, hän voisi aina järjestää uuden nyrkkeilyillan.
Alus laskeutui syvemmälle.
Sonarissa näkyi ensin kaloja, sitten tuntemattomia metalliesineitä ja lopulta jotakin, mitä kumpikaan ei osannut selittää.
Pohjassa seisoi valtava kivipaasi.
Sen pintaan oli kaiverrettu riimuja, joiden ikä tuntui ylittävän kaiken tunnetun historian. Kiven ympärillä oli outo kehä, ja sen keskellä erottui kaksi sanaa:
AUGUSTINUS FINIS.
— Siinä se on, Tolvanen kuiskasi.
Pirinen ei vastannut. Hän laski jo mielessään, kuinka monta euroa yksi muinainen salaisuus voisi tuottaa.
Kun he nostivat riimukiven valokeilaan, sen pintaan syttyi himmeä punainen hehku.
Ja silloin he ymmärsivät ongelman.
Riimut eivät olleet suomea, ruotsia, latinaa eivätkä mitään muutakaan kieltä, jonka kumpikaan olisi tunnistanut.
— Mitä siinä lukee? Pirinen kysyi.
— En minä tiedä.
— Sinä olet suunnitellut tätä kymmenen vuotta!
— Sukellusvenettä, Markku. En muinaiskieltä!
III luku: Lisensiaatti Selesmaa kutsutaan paikalle
Seuraavana aamuna Helsinkiin saapui salainen viesti.
Viestin vastaanottajaksi oli merkitty lisensiaatti Selesmaa, muinaisten kirjoitusjärjestelmien tutkija, jonka maine perustui siihen, että hän oli kerran onnistunut tulkitsemaan 1600-luvun käsikirjoituksen, jonka marginaaleihin oli kirjoitettu kolme keskenään ristiriitaista ostoslistaa.
Viesti oli lyhyt:
”Pielinen. Riimukivi. Augustinit. Tarvitsemme tulkkauksen välittömästi. Palkkio neuvoteltavissa.”
Selesmaa saapui paikalle salkku kädessään ja ilme kasvoillaan, joka kertoi hänen jo katuvan koko päätöstä.
— Missä alkuperäinen teksti on?
Tolvanen osoitti sukellusveneen ikkunan läpi näkyvää kivipaasia.
— Tuolla.
— Te toitte minut tänne tulkitsemaan vedenalaista kiveä?
— Juuri niin, Pirinen sanoi. — Ja toivottavasti nopeasti. Meillä on taloudellisia sitoumuksia.
Selesmaa tutki kiveä tuntikausia. Hän kuvasi riimut, vertasi niitä vanhoihin germaanisiin merkkeihin ja kaivoi esiin muistikirjan, jonka kannessa luki Pohjoisen kadonneet kielet.
Lopulta hän nosti katseensa.
— Olen tunnistanut kielen.
— No? Tolvanen kysyi.
— Se on varhainen, tuntematon suomalais-itämerellinen kirjoitusmuoto. Teksti on osittain vahingoittunut. Mutta olen saanut ensimmäisen lauseen selville.
Kaikki hiljenivät.
Selesmaa luki:
— ”Augustinien mahti murtuu, kun kolme ehtoa täyttyy. Ensimmäinen: heidän ylivoimaisuutensa salaisuus paljastetaan. Toinen: heidän vastustajansa löytävät yhteisen tahtonsa. Kolmas…”
Hän vaikeni.
— Kolmas mitä
Eeppinen suomalaisen nyrkkeilyn salaliittosaaga kolmessa promootiossa ja yhdessä uppoamattomassa velkakirjassa.
I luku: Kymmenen vuotta pimeydessä
Vuonna 2016 Steel Ringin promoottorit Markku Pirinen ja Jare Tolvanen tekivät päätöksen, joka tulisi muuttamaan suomalaisen nyrkkeilyn historian. He olivat saaneet haltuunsa keskiaikaisen pergamentin, jonka väitettiin sisältävän tiedon Augustinien suvun lopullisesta heikkoudesta.
Pergamentin viimeinen rivi oli kuitenkin yksiselitteinen:
”Se, joka tahtoo kukistaa Augustinit, etsiköön riimukiven Pielisen pohjasta. Vain sen lukija saa vallan suomalaisen nyrkkeilyn ylle.”
Pirinen näki pergamentissa välittömästi mahdollisuuden ansaita rahaa. Tolvanen puolestaan näki mahdollisuuden saavuttaa jotakin suurempaa: täydellisen määräysvallan suomalaisen nyrkkeilyn tulevaisuudesta.
— Kymmenen vuotta, Jare sanoi.
— Mitä kymmenen vuotta? Pirinen kysyi.
— Me rakennamme sukellusveneen.
— Paljonko se maksaa?
— En tiedä vielä.
Pirinen huokaisi. Hän oli jo tässä vaiheessa laskenut, että jos retkikunta onnistuisi, hän voisi ehkä kuitata velkansa Haapaveden Voimamiehille. Velat olivat syntyneet perutusta nyrkkeilyillasta, jonka piti olla vuoden suurin urheilutapahtuma Haapaveden historiassa. Lopulta paikalle oli saapunut enemmän pettyneitä velkojia kuin katsojia.
Siitä lähtien Pirinen oli haaveillut vain yhdestä asiasta: siitä, että saisi kuitattua velkansa ja voisi jälleen kävellä Haapavedellä ilman, että joku kysyisi, missä rahat olivat.
Sukellusveneestä tuli hänen elämänsä pisin sijoitus.
Kymmenen vuoden aikana he rakensivat aluksen romuraudasta, vanhoista dieselmoottoreista, hylätystä kalustosta ja eräästä epäilyttävästä kompressorista, jonka alkuperästä kumpikaan ei suostunut puhumaan.
Vuonna 2026 alus oli valmis.
Sen kyljessä luki suurin kirjaimin:
STEEL RING — DEEP IMPACT
II luku: Pielisen pohjalla
Lokakuun pimeänä yönä sukellusvene lipui Pielisen aaltoihin.
Tolvanen istui ohjaamossa Juukalaisen taksikuskin määrätietoisuudella. Hän oli tottunut kuljettamaan ihmisiä paikasta toiseen, mutta nyt hän oli päättänyt kuljettaa kokonaisen kansakunnan nyrkkeilyvallan uuteen aikakauteen.
Pirinen tarkkaili polttoainemittaria.
— Jare, paljonko meillä on dieseliä?
— Riittävästi.
— Tuo ei ole vastaus.
— Se on vastaus, jonka saat.
Pirinen päätti olla kysymättä enempää. Hänellä oli tärkeämpiä huolia. Jos sukellusvene hajoaisi, velat jäisivät maksamatta. Jos retki onnistuisi, velat ehkä maksettaisiin. Ja jos kumpikaan vaihtoehto ei toteutuisi, hän voisi aina järjestää uuden nyrkkeilyillan.
Alus laskeutui syvemmälle.
Sonarissa näkyi ensin kaloja, sitten tuntemattomia metalliesineitä ja lopulta jotakin, mitä kumpikaan ei osannut selittää.
Pohjassa seisoi valtava kivipaasi.
Sen pintaan oli kaiverrettu riimuja, joiden ikä tuntui ylittävän kaiken tunnetun historian. Kiven ympärillä oli outo kehä, ja sen keskellä erottui kaksi sanaa:
AUGUSTINUS FINIS.
— Siinä se on, Tolvanen kuiskasi.
Pirinen ei vastannut. Hän laski jo mielessään, kuinka monta euroa yksi muinainen salaisuus voisi tuottaa.
Kun he nostivat riimukiven valokeilaan, sen pintaan syttyi himmeä punainen hehku.
Ja silloin he ymmärsivät ongelman.
Riimut eivät olleet suomea, ruotsia, latinaa eivätkä mitään muutakaan kieltä, jonka kumpikaan olisi tunnistanut.
— Mitä siinä lukee? Pirinen kysyi.
— En minä tiedä.
— Sinä olet suunnitellut tätä kymmenen vuotta!
— Sukellusvenettä, Markku. En muinaiskieltä!
III luku: Lisensiaatti Selesmaa kutsutaan paikalle
Seuraavana aamuna Helsinkiin saapui salainen viesti.
Viestin vastaanottajaksi oli merkitty lisensiaatti Selesmaa, muinaisten kirjoitusjärjestelmien tutkija, jonka maine perustui siihen, että hän oli kerran onnistunut tulkitsemaan 1600-luvun käsikirjoituksen, jonka marginaaleihin oli kirjoitettu kolme keskenään ristiriitaista ostoslistaa.
Viesti oli lyhyt:
”Pielinen. Riimukivi. Augustinit. Tarvitsemme tulkkauksen välittömästi. Palkkio neuvoteltavissa.”
Selesmaa saapui paikalle salkku kädessään ja ilme kasvoillaan, joka kertoi hänen jo katuvan koko päätöstä.
— Missä alkuperäinen teksti on?
Tolvanen osoitti sukellusveneen ikkunan läpi näkyvää kivipaasia.
— Tuolla.
— Te toitte minut tänne tulkitsemaan vedenalaista kiveä?
— Juuri niin, Pirinen sanoi. — Ja toivottavasti nopeasti. Meillä on taloudellisia sitoumuksia.
Selesmaa tutki kiveä tuntikausia. Hän kuvasi riimut, vertasi niitä vanhoihin germaanisiin merkkeihin ja kaivoi esiin muistikirjan, jonka kannessa luki Pohjoisen kadonneet kielet.
Lopulta hän nosti katseensa.
— Olen tunnistanut kielen.
— No? Tolvanen kysyi.
— Se on varhainen, tuntematon suomalais-itämerellinen kirjoitusmuoto. Teksti on osittain vahingoittunut. Mutta olen saanut ensimmäisen lauseen selville.
Kaikki hiljenivät.
Selesmaa luki:
— ”Augustinien mahti murtuu, kun kolme ehtoa täyttyy. Ensimmäinen: heidän ylivoimaisuutensa salaisuus paljastetaan. Toinen: heidän vastustajansa löytävät yhteisen tahtonsa. Kolmas…”
Hän vaikeni.
— Kolmas mitä
Vastaukset 2
Vanhimmat
Selesmaa pyyhkäisi silmälasejaan.
— Kolmas ehto näyttää viittaavan johonkin, joka on pantava alttiiksi ennen viimeistä taistelua.
— Rahat? Pirinen kysyi toiveikkaana.
— Ei.
— Sponsorit?
— Ei.
— Velat?
Selesmaa katsoi häntä pitkään.
— Tässä lukee: ”Se, joka tavoittelee voittoa vain omaksi hyödykseen, tuhoaa liiton sisältäpäin.”
Pirinen kalpeni.
Hän oli ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen tilanteessa, jossa muinainen ennustus tuntui arvostelevan suoraan hänen kirjanpitoaan.
IV luku: Heikki Turusen synkkä aavistus
Samaan aikaan Heikki Turunen sai tiedon sukellusvenehankkeesta.
Aluksi hän ei uskonut sitä.
Sitten hän kuuli, että Tolvanen oli todella löytänyt riimukiven.
Ja lopulta hänelle kerrottiin, että lisensiaatti Selesmaa oli kutsuttu tulkitsemaan kiven viestiä Augustinien suvun kukistamiseksi.
Turunen istui hiljaa.
Hän tiesi, mitä tämä tarkoitti.
Jare Tolvanen oli Juukalainen taksikuski. Mutta jos hän saisi haltuunsa riimukiven salaisuuden, hän ei olisi enää pelkkä taksikuski eikä vain Steel Ringin promoottori.
Hänestä voisi tulla suomalaisen nyrkkeilyn kiistaton valtias.
Turunen kuvitteli tulevaisuuden, jossa Tolvanen astuisi jokaiseen nyrkkeilytapahtumaan kuin mies, joka omistaa koko rakennuksen. Hän kuvitteli haastattelut, joissa Jare puhuisi rauhallisesti ja hymyilisi tietäväisesti. Hän kuvitteli, kuinka jokainen suomalainen nyrkkeilyn järjestäjä joutuisi kysymään häneltä luvan jopa kehänkulman pyyhkeen väriin.
— Ei, Turunen mutisi.
Hän avasi kaapin.
Siellä oli pullo.
Hän kaatoi lasiin.
— Ei se saa mennä niin.
Hän tiesi, ettei kyse ollut enää Augustineista. Kyse oli vallasta, arvovallasta ja siitä, kuka saisi viimeisen sanan suomalaisessa nyrkkeilyssä.
Mitä enemmän hän ajatteli Tolvasen mahdollista nousua, sitä vaikeammalta tuntui pysyä selvin päin. Illan kuluessa Turunen alkoi ryyppäämään ja vakuutteli itselleen, että kyse oli vain ohimenevästä hermostuksesta.
Mutta yön pimeydessä hän kuiskasi yhden lauseen:
— Jos Jare saa tuon kiven, meillä ei ole enää mitään mahdollisuuksia.
V luku: Kiven todellinen sanoma
Pielisellä Selesmaa oli päässyt tekstin loppuosaan.
Hän levitti muistiinpanonsa pöydälle ja luki hitaasti:
— ”Augustinien voima ei perustu yksin heidän iskujensa kovuuteen, vaan siihen, että heidän vastustajansa hajautuvat keskinäiseen riitaan. Heitä ei kukisteta yhdellä iskulla, yhdellä miehellä eikä yhdellä promootiolla. Heidät kukistetaan, kun heidän vastustajansa lakkaavat taistelemasta keskenään.”
Tolvanen nojautui taaksepäin.
— Eli meidän pitää yhdistää suomalainen nyrkkeily?
— Mahdollisesti, Selesmaa vastasi.
— Kuinka monta promootiota?
— Teksti ei mainitse lukumäärää.
— Entä tapahtumia?
— Ei myöskään.
Pirinen selasi muistiinpanoja.
— Entä taloudellinen korvaus tämän kaiken järjestämisestä?
Selesmaa katsoi häntä väsyneesti.
— Herra Pirinen, tämä on tuhansia vuosia vanha ennustus. Siinä ei puhuta laskutuksesta.
— Sitten siinä on vakava puute.
Tolvanen ei kuitenkaan kuunnellut enää. Hän katseli kiveä ja näki mielessään suomalaisen nyrkkeilyn uuden aikakauden. Hän näkisi itsensä sen johdossa, päättämässä otteluista, tapahtumista ja tulevaisuuden suunnasta.
Hän hymyili.
Pirinen huomasi hymyn.
— Älä nyt vain ala kuvitella itsestäsi liikoja.
— Minä en kuvittele mitään, Jare vastasi. — Minä luen ennustusta.
— Sinä olet edelleen Juukasta.
— Niin olen.
— Ja ajat taksia.
— Joskus.
— Älä unohda sitä, Markku sanoi. — Meillä on vielä velat maksettavana.
Juuri silloin sukellusveneen radio räsähti eloon.
Heikki Turusen ääni kuului kaiuttimista, katkonaisena ja huolestuneena:
— Tolvanen! Pirinen! Älkää tehkö mitään peruuttamatonta! Minä tiedän, mitä te tavoittelette!
Jare tarttui mikrofoniin.
— Heikki, meillä on täällä muinainen riimukivi.
— Minä tiedän!
— Ja olemme selvittäneet, kuinka Augustinit voidaan kukistaa.
Radiosta kuului pitkä hiljaisuus.
Sitten Turunen sanoi:
— Mutta kuka kukistaa teidät?
Yhteys katkesi.
Selesmaa katsoi kiveä uudelleen. Hän oli huomannut aivan alareunassa vielä yhden rivin, jota ei ollut aiemmin saanut näkyviin.
Hän pyyhki pinnan varovasti puhtaaksi ja luki viimeisen lauseen.
— ”Kun Augustinit kaatuvat, uusi valtias nousee. Mutta jos hän unohtaa, miksi retki aloitettiin, hänestä tulee sama, jota vastaan hän taisteli.”
Pirinen tuijotti Tolvasta.
Tolvanen tuijotti kiveä.
Ja Heikki Turunen, jossakin kaukana Pielisen rannalla, avasi uuden pullon.
Sillä hän ymmärsi nyt kaikkein pelottavimman mahdollisuuden.
Augustinien suku saatettaisiin vielä kukistaa.
Mutta suomalaisen nyrkkeilyn seuraava suuri valtataistelu olisi vasta alkamassa.
Ja Markku Pirisellä oli yhä velat maksamatta Haapaveden Voimamiehille.
Jatkuu…
VI luku: Haapavedeltä saapuu kirje
Aamu valkeni Pielisellä harmaana ja koleana.
Steel Ringin sukellusvene makasi rantavedessä kuin valtava, ruostunut sardiinipurkki. Markku Pirinen oli valvonut koko yön laskien, kuinka paljon retkikunta oli tullut maksamaan. Jare Tolvanen puolestaan istui komentotuolissa ja tuijotti riimukiven valokuvaa.
Lisensiaatti Selesmaa oli vetäytynyt erilliseen huoneeseen tutkimaan tekstin viimeisiä merkkejä. Hän oli löytänyt niistä viittauksen johonkin nimeltä Ultima Promissio, viimeiseen lupaukseen.
Kello 9.17 Pirisen puhelin soi.
Soittaja oli Haapaveden Voimamiesten puheenjohtaja.
— Markku, joko me saamme rahamme?
— Olen juuri historiallisen operaation äärellä.
— Me emme pyytäneet sinulta historiallista operaatiota. Me pyysimme rahojamme.
— Tämä liittyy suomalaisen nyrkkeilyn tulevaisuuteen.
— Meidän tulevaisuutemme liittyy siihen, että maksat laskusi.
Puhelun päätyttyä Pirinen laski laitteen pöydälle.
— Minä vihaan keskiaikaa, hän sanoi.
Tolvanen nosti katseensa.
— Mitä nyt?
— Haapaveden Voimamiehet.
— Taas?
— He haluavat rahansa.
— No, anna heille.
Pirinen tuijotti häntä niin, että sukellusveneen ilmanvaihto tuntui hetkeksi pysähtyvän.
— Jare. Jos minulla olisi rahat, luuletko, että olisin rakentanut kymmenen vuotta sukellusvenettä päästäkseni järven pohjaan lukemaan kivitauluja?