Suomessa keskustellaan edelleen kiivaasti kirkollisesta vihkimisestä. Monet pohjustavat väitteitään historialla ja kristillisellä perinteellä. Harva kuitenkaan tietää, että kirkollinen vihkiminen määrättiin vasta vuonna 1734 suomalaisen avioliiton pakolliseksi sinetiksi.
Uutta oli myös puolisoiden oma suostumus laillisen liiton ehtona: ”Ei pidä ketään vaatia aviokäskyyn, vaan pitää niin hyvin vaimon kuin miehenkin vapaamielinen tahto ja suostumus naimiseen kiinnittää.”
Toki papin aamen oli ollut pitkään vakiintunut käytäntö, mutta vanhempi lainsäädäntö oli pitänyt kirkollista vihkimistä maallisin menoin solmitun avioliiton siunaamisena, ei liiton juridisena alkuna.
Itse asiassa jo kihlaus oli hyvin sitova sopimus, joka pantiin täytäntöön avioliittona siten, että naittaja – yleensä morsiamen isä – antoi hääjuhlan yhteydessä morsiamen käden sulhasen käteen ja johdatti parin aviovuoteeseen. Vihkimistä liiton vahvistamiseen ei tarvittu.
Vihkiminen on uudempi lisä, jota kirkko yritti juurruttaa yleiseksi käytännöksi keskiajalta lähtien. Juridisesti se ei ollut kuitenkaan pakollinen ennen 1734 säädettyä yleisvaltakunnallista lakia. Avioelämän ilman häitä aloittanutta paria voitiin keskiajan lopulta lähtien sakottaa ”ennenaikaisesta vuodeyhteydestä”, mutta vihkimisen puute ei tehnyt heidän avioliittoaan pätemättömäksi.
Perinteiden näkökulmasta suomalainen avioliitto on ollut ennen kaikkea sulhasen ja morsiamen perheiden käsissä ollut maallinen naittamistoimi, ei kirkollinen toimitus. Vihkiminen ei ole koskaan ollut maassamme juridisessa mielessä myöskään sakramentti, sillä kirkollinen vihkiminen kirjattiin suomalaiseen avioliittolakiin vasta luterilaisella ajalla.
”Jos haluamme puhua tasa-arvoisesta yhteiskunnasta, ainakin siviiliviranomaisen vahvistama avioliitto on tuotava kaikkien ulottuville.”
Protestanttisissa kirkoissa sakramentteja eli kirkon pyhiä toimituksia ovat vain Jeesuksen asettamiksi katsotut kaste ja ehtoollinen. Luterilaisella vihkimisellä tätä pyhän toimituksen statusta ei ole.
Historiallisessa katsannossa avioliittojen avulla lujitettiin ennen kaikkea yhteisöjen välisiä sosiaalisia ja taloudellisia siteitä ja taattiin sukujen valta maaomaisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Nykyään tästä vanhasta suomalaisesta avioliittoperinteestä ei ole mitään jäljellä. Enkä usko, että kukaan kaipaa tai vaatii perinteiden takia naittajia ja sukujen välisiä sopimuksia nykyajan avioliittomarkkinoille.
Luterilaisen kirkon avioliittomonopoli piti pintansa varsin lyhyen ajan, vajaat kaksi vuosisataa. Siviiliavioliitto laillistettiin Suomessa vuonna 1917. Nykyliittomme perustuvat puolisoiden väliseen rakkauteen eikä vanhempien puuttumista nuoren parin asioihin juuri suvaita. Olemme järkyttyneitä, kun puheeksi tulevat joissain maissa tavanomaiset järjestetyt liitot. Niitä monet pitävät tunneköyhänä kaupankäyntinä.
Uutta oli myös puolisoiden oma suostumus laillisen liiton ehtona: ”Ei pidä ketään vaatia aviokäskyyn, vaan pitää niin hyvin vaimon kuin miehenkin vapaamielinen tahto ja suostumus naimiseen kiinnittää.”
Toki papin aamen oli ollut pitkään vakiintunut käytäntö, mutta vanhempi lainsäädäntö oli pitänyt kirkollista vihkimistä maallisin menoin solmitun avioliiton siunaamisena, ei liiton juridisena alkuna.
Itse asiassa jo kihlaus oli hyvin sitova sopimus, joka pantiin täytäntöön avioliittona siten, että naittaja – yleensä morsiamen isä – antoi hääjuhlan yhteydessä morsiamen käden sulhasen käteen ja johdatti parin aviovuoteeseen. Vihkimistä liiton vahvistamiseen ei tarvittu.
Vihkiminen on uudempi lisä, jota kirkko yritti juurruttaa yleiseksi käytännöksi keskiajalta lähtien. Juridisesti se ei ollut kuitenkaan pakollinen ennen 1734 säädettyä yleisvaltakunnallista lakia. Avioelämän ilman häitä aloittanutta paria voitiin keskiajan lopulta lähtien sakottaa ”ennenaikaisesta vuodeyhteydestä”, mutta vihkimisen puute ei tehnyt heidän avioliittoaan pätemättömäksi.
Perinteiden näkökulmasta suomalainen avioliitto on ollut ennen kaikkea sulhasen ja morsiamen perheiden käsissä ollut maallinen naittamistoimi, ei kirkollinen toimitus. Vihkiminen ei ole koskaan ollut maassamme juridisessa mielessä myöskään sakramentti, sillä kirkollinen vihkiminen kirjattiin suomalaiseen avioliittolakiin vasta luterilaisella ajalla.
”Jos haluamme puhua tasa-arvoisesta yhteiskunnasta, ainakin siviiliviranomaisen vahvistama avioliitto on tuotava kaikkien ulottuville.”
Protestanttisissa kirkoissa sakramentteja eli kirkon pyhiä toimituksia ovat vain Jeesuksen asettamiksi katsotut kaste ja ehtoollinen. Luterilaisella vihkimisellä tätä pyhän toimituksen statusta ei ole.
Historiallisessa katsannossa avioliittojen avulla lujitettiin ennen kaikkea yhteisöjen välisiä sosiaalisia ja taloudellisia siteitä ja taattiin sukujen valta maaomaisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Nykyään tästä vanhasta suomalaisesta avioliittoperinteestä ei ole mitään jäljellä. Enkä usko, että kukaan kaipaa tai vaatii perinteiden takia naittajia ja sukujen välisiä sopimuksia nykyajan avioliittomarkkinoille.
Luterilaisen kirkon avioliittomonopoli piti pintansa varsin lyhyen ajan, vajaat kaksi vuosisataa. Siviiliavioliitto laillistettiin Suomessa vuonna 1917. Nykyliittomme perustuvat puolisoiden väliseen rakkauteen eikä vanhempien puuttumista nuoren parin asioihin juuri suvaita. Olemme järkyttyneitä, kun puheeksi tulevat joissain maissa tavanomaiset järjestetyt liitot. Niitä monet pitävät tunneköyhänä kaupankäyntinä.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Avoparia pidetään susiparina mutta sekin on vaihtoehto joka on pätevä. Suhteen lujuuden määrittelee rakkaus ja liiton virallinen vahvistaminen tuo mukaan taloudellisen sitovuuden lakien kautta.
Ja muut lakiin perustuvat oikeudet kuoleman tai eron yhteydessä. Sovitun mukaisesti tai ilman sopimuksia.
Antaa rukkaset, sanonta tulee perinteestä missä sulhasen edustaja kävi kysymässä liiton mahdollisuutta naisen suvulta ja mikäli kysely ei tuottanut tulosta laitettiin rukkaset portin pieleen merkiksi, ettei liitto synny. Molempien kosijan että kosittavan arvo ei tippunut avioliittojen markkinoilla. Rukaset oli merkki anonyymisti ohikulkevalle sulhasen tiedustajalle ja muillekin. Tyttö on yhä vapailla markkinoilla.. Tieto tuli sitä kautta eikä muita selityksiä tarvittu.
”Vihkiminen on uudempi lisä, jota kirkko yritti juurruttaa yleiseksi käytännöksi keskiajalta lähtien.”
Euroopassa avioliitto oli täysin yksityinen asia, eikä niistä pidetty mitään rekistereitä tai muitakaan kontrollia. Suvut siis vain sopivat keskenään ja sitten laitettiin jotain seremonioita käytäntöön.
Vielä varhaiskristillisenä aikana (30–325 jaa.) avioliitto oli tuollainen, eikä niissä ollut mitään uskonnollista seremoniaa.
Näin oli n. 1500 vuotta ja avioliitot solmittiin molemminpuolisesta suostumuksesta, julistettiin aie naida ja sitten tehtiin yhdyntä. Pappia tai virkamiehiä ei tarvittu lainkaan.
Alkoi tulla niin paljon ongelmia siitä, kun saatettiin kiistää koko avioliitto ja etenkin perimysasioissa, alkoivat katoliset kirkot sekä silloinen maallinen valta pitää jonkinlaista kirjaa näistä,
Kristilliseksi avioliitto muuttui vasta kun katolinen kirkko 1563 tunnusti vain sellaiset avioliitot, mitkä oli solmittu papin ja kahden todistajan läsnä ollessa. Samalla avioliitosta tehtiin ”elinikäinen”.
1600 luvulla avioliittojen kirjaaminen alkoi siirtyä valtioille, etenkin protestanttisissa maissa.
”Historiallisessa katsannossa avioliittojen avulla lujitettiin ennen kaikkea yhteisöjen välisiä sosiaalisia ja taloudellisia siteitä ja taattiin sukujen valta maaomaisuuteen liittyvissä kysymyksissä.”
Avioliitto oli siis kahden perheen välinen taloudellinen sopimus ja joskus ne liittyivät valtaan. Ei sillä ollut mitään tekemistä nykyavioliiton kanssa. Mistään tunnesiteistä ym. ei ollut kyse. Korkeintaan alempisäätyiset saattoivat niin tehdä, koska heillä ei ollut mitään omaisuutta tai vastaavaa.
”Anonyymi00001” 1.11.2026 klo 7.38UUSI
”Avoparia pidetään susiparina mutta sekin on vaihtoehto joka on pätevä.”
Tuo ilmaisu liittyy siihen, kun avioliitot olivat jo eri laeissa ja niistä tuli normi. Käytössä se oli lähinnä 1900-luvun alkupuolella. Tuolla yritettiin osoittaa siis halveksuntaa koska suden symboli on lähinnä, että se edusti villiyttä, lakien ja yhteisön normien ulkopuolella elämistä sekä uhkaa.
Kiva ja muistoja herättävä avaus APllä.
Tuli niin mieleen oma seurustelu aika kihlauksiin kaikkineen.
Voi kun saisi elää tuonkin ajan uudelleen.
Mutta muistoissa se pysyy vain.
Oltiin niin rakastuneita ettei enempää voi olla, ja nyt 40 vuotta myöhemmin yhä rakastetaan toisiamme saman katon alla.
Omat vanhempani olivat niin vanhoillisia, että heidän piti käydä vierailulla morsiameni vanhempien luona ennen vihkimistämme.
Itse asiassa hassu juttu tuo vihkiminen.
Se tuntui tuolloin viime vuosituhannelta luonnolliselta ja jollain tapaa välttämättömältä toimenpiteeltä.
Nyt ehkä ei kuitenkaan, mutta silti nytkin olisin valmis uudistamaan tuo kyseisen toimen.
Siinä on kieltämättä omanlaisensa juhlallisuus ja ehkäpä Jumalallisuuskin läsnä, kun kaiken kansan (sukulaisia kymmenittäin) edessä hienossa kirkossa fiineissä asuissa tepastellaan todistamaan rakkauttamme.
No eihän siinä seremoniassa kaikki mennyt niinku elokuvissa, mutta kuitenkin vaimon ystävä yhä muistelee häitämme ihanimpina vanhanaikaisina häitä ikinä missä on ollut läsnä.
Mitä taas tulee vanhempien järjestämiin naimakauppoihon, niin kuopuksemme tokaisi taannoin, että varmaan TE vanhempani olisitte osanneet valita minulle paremman puolison.
Aikamoinen kunnianosoitus meille vanhemmille tuo lausahdus mielestäni.
Joten, onko vanhempien järjestämät avioliitot lopultakaan niin kamalia kuin niiden annetaan ymmärrättävän olevan?
”Joten, onko vanhempien järjestämät avioliitot lopultakaan niin kamalia kuin niiden annetaan ymmärrättävän olevan?”
Tuo sukujen kesken sovitut avioliitot ovat vähän kyseenalaisia. Ne kun perustuivat siihen, miten vanhemmat saivat naimakaupasta parhaimmat edut. Eikä niitä aina nuorilta kysytty, tosin joitakin painostettiin kovasti.
Vanhat suomalaiset elokuvat ovat täynnä näitä tarinoita, kun nuorilla astuukin tunteet kuvaan ja vanhempien sovitut naimakaupat eivät onnistu. Niistä tulee sitten vuosiksi riitaa ja toraa.
Olihan niitä, jotka alistuivat. Avioliittoa ei pidetty niinkään minään tunteen asiana tai että joku rakkaus olisi ollut mitenkään tärkeää. Sivumennen sanottuna äitini sanoi aina, ettei avioliitto ole mitään rakkautta. Oli kyllä täysin toista mieltä.
Sitten jäin miettimään sitä, että miten nykyajan vanhemmat sitten seuloisivat sadoista nuorista sen parhaan ehdokkaan? Tuskin he liikkuvat samoissa porukoissa. Toisekseen, kuuntelisivatko he nuorten mielipiteitä tai ylipäätään mitään tunteita?
En olisi itse koskaan voinut luottaa vanhempieni näkemyksiin, sillä maailman muuttui ja eivät he tienneet sitä, mitä minä halusin tai tunsin.
Mutta kai joskus voi vanhemmilla olla silmää sille, sopivatko esim., luonteet tai arvot yhteen ja ehkä vähän toppuutella tilannetta.
Mutta kaikenkaikkiaan Jumala on asettanut vain miehen ja naisen liiton ja sitten syntien riivaama ihminen on asettanut kaikki muut liitot ihmisten, lasten, eläinten ja esineiden välillä.
Mikä ihmeen liitto on kyseessä? Ja mitä nuo muut liitot? Kuulostaa hullulta.
Minusta tässä Jeesus antaa ihmisen itse päättää minkälaisessa suhteessa hän haluaa elää. Ei sitä tarvitse muilta kysellä, ei ainakaan uskonnollisilta poppamiehiltä tai jeesustelevilta ennustajaeukoilta.
Matt. 19:12
Sillä on niitä, jotka syntymästään, äitinsä kohdusta saakka, ovat avioon kelpaamattomia, ja on niitä, jotka ihmiset ovat tehneet avioon kelpaamattomiksi, ja niitä, jotka taivasten valtakunnan tähden ovat tehneet itsensä avioon kelpaamattomiksi. Joka voi sen itseensä sovittaa, se sovittakoon."