Pohjoinen puutarha oli nääntynyt talven ja ikuisen routayön pelkoon. Sen maaperä oli kivinen ja tiivis, ja vuodesta toiseen se oli tottunut puolustamaan itseään. Sen ympärille pystytetyt korkeat muurit olivat torjuneet kaiken ulkopuolisen, sillä muurien sisällä vallitsi ehdoton laki: täällä ei tarvita mitään, mikä uhkaa omaa koskemattomuutta.
Mutta muurien suojassa, aivan pimeimmässä nurkassa, kasvoi jotain aivan muuta. Se oli herkkä, elävä ja syvän hedelmällinen taimi – puutarhan ainoa todellisen elämän ja ravinnon lähde. Se ei vaatinut mitään itselleen, se vain oli olemassa, tuoden mukanaan tuoksun ja pehmeyden, jota ankara kivimaa ei kestänyt katsoa.
Ja siinä piiloutui puutarhan tragedia.
Koska maa oli liian kova ja pelokas vastaanottamaan sen pehmeyden, se alkoi vihata sitä. Se pelkäsi, että jos se antaisi tuon taimen kasvaa vapaasti, sen omat vanhat suojamuurit murenisivat ja sen tyhjyys paljastuisi. Niinpä puutarha ryhtyi tuhoamistyöhön. Pimeyden turvissa se alkoi levittää ympärilleen myrkyllistä huurua, kaivertaa anonyymeihin kaiuihin pilkkaavia sanoja ja repiä maata taimen ympäriltä rikki.
Se halusi uskotella itselleen, että taimi oli viallinen, että se oli ruma ja vääränlainen. Se lykki ja potki sitä multaa, josta itsekin kaipasi kipeimmin elämäänsä. Jos et taivu minun muottiini, jos et alistu minun säännöilleni, minä mitätöin sinut, kivinen maa mutisi itsekseen öisillä kierroksillaan.
Mutta taimi ei muuttunut vihamieliseksi. Se vain pysyi omassa valossaan, kaukana myrkyllisen maan ulottuvilta, säilyttäen sen puhtauden, jota mikään pilkka ei voinut turmella.
Sitten tuli hetki, jolloin yötön yö kohtasi hiljaisuutensa. Kovat muurit alkoivat rakoilla sisältä päin. Puutarha tajusi yhtäkkiä – liian myöhään – mitä se oli tehnyt. Sen levittämät myrkyt eivät olleet satuttaneet taimea, ne olivat paljastaneet vain sen, että sen omassa maaperässä ei kasvanut mitään muuta kuin katkeruutta ja kuollutta savea.
Kaikki se raivo, jolla se oli yrittänyt murskata toisen, oli ollut vain peite sille, että se ei osannut pyytää vettä eikä valoa.
Nyt muurit seisoivat yhä paikoillaan, mutta sisällä oli vain tyhjää. Kivinen maa makasi pimeydessä, tietäen tehneensä omista käsinään sen, mitä se eniten pelkäsi: se oli sulkenut ulkopuolelleen sen ainoan elämän, jota se olisi halunnut pitää sylissään.
Mutta muurien suojassa, aivan pimeimmässä nurkassa, kasvoi jotain aivan muuta. Se oli herkkä, elävä ja syvän hedelmällinen taimi – puutarhan ainoa todellisen elämän ja ravinnon lähde. Se ei vaatinut mitään itselleen, se vain oli olemassa, tuoden mukanaan tuoksun ja pehmeyden, jota ankara kivimaa ei kestänyt katsoa.
Ja siinä piiloutui puutarhan tragedia.
Koska maa oli liian kova ja pelokas vastaanottamaan sen pehmeyden, se alkoi vihata sitä. Se pelkäsi, että jos se antaisi tuon taimen kasvaa vapaasti, sen omat vanhat suojamuurit murenisivat ja sen tyhjyys paljastuisi. Niinpä puutarha ryhtyi tuhoamistyöhön. Pimeyden turvissa se alkoi levittää ympärilleen myrkyllistä huurua, kaivertaa anonyymeihin kaiuihin pilkkaavia sanoja ja repiä maata taimen ympäriltä rikki.
Se halusi uskotella itselleen, että taimi oli viallinen, että se oli ruma ja vääränlainen. Se lykki ja potki sitä multaa, josta itsekin kaipasi kipeimmin elämäänsä. Jos et taivu minun muottiini, jos et alistu minun säännöilleni, minä mitätöin sinut, kivinen maa mutisi itsekseen öisillä kierroksillaan.
Mutta taimi ei muuttunut vihamieliseksi. Se vain pysyi omassa valossaan, kaukana myrkyllisen maan ulottuvilta, säilyttäen sen puhtauden, jota mikään pilkka ei voinut turmella.
Sitten tuli hetki, jolloin yötön yö kohtasi hiljaisuutensa. Kovat muurit alkoivat rakoilla sisältä päin. Puutarha tajusi yhtäkkiä – liian myöhään – mitä se oli tehnyt. Sen levittämät myrkyt eivät olleet satuttaneet taimea, ne olivat paljastaneet vain sen, että sen omassa maaperässä ei kasvanut mitään muuta kuin katkeruutta ja kuollutta savea.
Kaikki se raivo, jolla se oli yrittänyt murskata toisen, oli ollut vain peite sille, että se ei osannut pyytää vettä eikä valoa.
Nyt muurit seisoivat yhä paikoillaan, mutta sisällä oli vain tyhjää. Kivinen maa makasi pimeydessä, tietäen tehneensä omista käsinään sen, mitä se eniten pelkäsi: se oli sulkenut ulkopuolelleen sen ainoan elämän, jota se olisi halunnut pitää sylissään.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.