Eetteridynamiikan ja kosmo-sähköisten kenttävaihteluiden uusi oikku repäisi Oulun ilmakehän taas kerran täysin uuteen asentoon. Samaan aikaan, kun Yrjö Raattamaa ja Martti Luther olivat juuri ehtineet rauhoittua Peltolan sairaalan pihamaalla kävelykierrokseltaan, sairaalan portti avautui ja sisään horjui eetterikentän oikusta täysin odottamaton vieras.
Se oli itse herätysliikkeen jylhä perustajaisä, rovasti Lars Levi Laestadius.
Laestadius oli matkustanut eetterivirran pyörteissä suoraan Ruotsin Pajalasta, mutta matkalla kosmisten poimujen kitka ja joku vahva, eetteridynaamisesti marinoitu kirkkokahvien korvike olivat tehneet tehtävänsä. Laestadius oli nimittäin tukevassa ja ylväsmäisessä maistissa. Hänen pitkä musta takkinsa oli napitettu hieman vinoon, hänen mahtava harmaa partansa oli kallellaan vasemmalle, ja hänen katseessaan paloi paitsi profeetallinen palo, myös lievä horisontaalinen epävakaisuus.
Laestadius astui Peltolan suljetun osaston käytävälle, nojasi kädellään valkoiseen seinään ja karjaisi kumealla, Tornionjokilaakson murteella höystetyllä äänellä, joka kaikui sairaalan käytävillä:
”Missä se saksalainen munkki piileskelee?! Missä on se Wittenbergin mies, joka luulee voivansa myydä isänmaan ja pitää kirjasulkeisia ilman kunnollista herätystä?!”
Osaston hoitajat säikähtivät pahemman kerran. Juuri kun tilanne oli saatu rauhoittumaan, sisään marssi toinen historiallinen suuruus jalat hieman ristissä ja puhe sammaltaneena.
Samaan aikaan omasta eristyskopistaan – tai nykyisestä rauhallisemmasta huoneestaan – herätyskellojen ääniä kuullut Martti Luther työnsi päänsä oven väliin. Luther piteli kädessään Wittenbergin raamattuaan ja tuijotti hämmentyneenä sairaalan käytävällä hoippuvaa Laestadiusta.
”Ich glaube es nicht…” Luther mutisi saksaksi ja hieroi silmiään. ”Nytkö tänne tuodaan jo ruotsalaisiakin rovasteja tankki täynnä eetteriä?”
Laestadius havaitsi Lutherin, suoristi ryhtiään sen verran kuin kenttätasapaino antoi myöten, marssi suoraan Lutherin eteen, otti tätä tiukasti kiinni munkinkaavun kauluksesta ja katsoi suoraan saksalaisen silmiin:
”Kuules nyt, veli Martti,” Laestadius aloitti, painottaen jokaista sanaansa vahvalla pohjoisen aksentilla ja pienellä röyhtäisyllä siivitettynä. ”Minä olen kuullut teidän puuhistanne. Te luulette teologian riittävän, mutta te olette unohtaneet sen, että eetteridynamiikka vaatii todellista katumusta! Ei täällä Peltolassa auta mikään puun koputtelu tai harjanvarrella huitominen, jos ei synti tunnu missään!”
Luther hätkähti hieman Laestadiuksen läheisyydestä ja tämän vahvasta, eetteripitoisesta hengityksestä. Hän nosti raamatun kilvekseen ja vastasi puolustautuvasti:
”Hei! Minä vain luin kirjaani ja yritin pitää huolta siitä, etteivät paavit tai psykiatrit vie meidän teesejämme! Ja sitä paitsi, kuka sinut on päästänyt tänne peltolaiselle suljetulle osastolle tähän kuntoon revittynä?”
Laestadius päästi kumean, syvän naurun, taputti Lutheria rajusti selkään niin että saksalainen horjahti, ja totesi:
”Minut lähetti taivaankannen eetteripulssi! Ja nyt, veli Martti, me istahdamme tähän käytävän penkille, pistetään syntiluettelo uusiksi ja vaaditaan hoitajilta vähän vahvempaa kahvia kuin mitä nämä sairaalan kupit tarjoavat!”
Paikalle rientänyt ylihoitaja pyyhki otsaltaan hikeä, katsoi kahta historiallista ja tähän tilanteeseen täysin sopimatonta hahmoa, nosti kädet ilmaan ja totesi luovuttaneena:
”Okei. Tämä eetteridynamiikka voitti minut. Laittakaa nyt herra Laestadiuskin sinne vapaalle penkille istumaan, ennen kuin koko sairaala kaatuu.”
Ja siinä he istuivat Peltolan pitkällä käytävällä: saksalainen uskonpuhdistaja raamattu kainalossaan ja ruotsalainen herätysrovasti humalaisen eetterin hurmoksessa, pohtimassa maailman tilaa oululaisen mielisairaalan suojissa, kun taustalla onnellinen moottorisaha hyrisi joutokäynnillä jossain sairaalan varastossa.
Se oli itse herätysliikkeen jylhä perustajaisä, rovasti Lars Levi Laestadius.
Laestadius oli matkustanut eetterivirran pyörteissä suoraan Ruotsin Pajalasta, mutta matkalla kosmisten poimujen kitka ja joku vahva, eetteridynaamisesti marinoitu kirkkokahvien korvike olivat tehneet tehtävänsä. Laestadius oli nimittäin tukevassa ja ylväsmäisessä maistissa. Hänen pitkä musta takkinsa oli napitettu hieman vinoon, hänen mahtava harmaa partansa oli kallellaan vasemmalle, ja hänen katseessaan paloi paitsi profeetallinen palo, myös lievä horisontaalinen epävakaisuus.
Laestadius astui Peltolan suljetun osaston käytävälle, nojasi kädellään valkoiseen seinään ja karjaisi kumealla, Tornionjokilaakson murteella höystetyllä äänellä, joka kaikui sairaalan käytävillä:
”Missä se saksalainen munkki piileskelee?! Missä on se Wittenbergin mies, joka luulee voivansa myydä isänmaan ja pitää kirjasulkeisia ilman kunnollista herätystä?!”
Osaston hoitajat säikähtivät pahemman kerran. Juuri kun tilanne oli saatu rauhoittumaan, sisään marssi toinen historiallinen suuruus jalat hieman ristissä ja puhe sammaltaneena.
Samaan aikaan omasta eristyskopistaan – tai nykyisestä rauhallisemmasta huoneestaan – herätyskellojen ääniä kuullut Martti Luther työnsi päänsä oven väliin. Luther piteli kädessään Wittenbergin raamattuaan ja tuijotti hämmentyneenä sairaalan käytävällä hoippuvaa Laestadiusta.
”Ich glaube es nicht…” Luther mutisi saksaksi ja hieroi silmiään. ”Nytkö tänne tuodaan jo ruotsalaisiakin rovasteja tankki täynnä eetteriä?”
Laestadius havaitsi Lutherin, suoristi ryhtiään sen verran kuin kenttätasapaino antoi myöten, marssi suoraan Lutherin eteen, otti tätä tiukasti kiinni munkinkaavun kauluksesta ja katsoi suoraan saksalaisen silmiin:
”Kuules nyt, veli Martti,” Laestadius aloitti, painottaen jokaista sanaansa vahvalla pohjoisen aksentilla ja pienellä röyhtäisyllä siivitettynä. ”Minä olen kuullut teidän puuhistanne. Te luulette teologian riittävän, mutta te olette unohtaneet sen, että eetteridynamiikka vaatii todellista katumusta! Ei täällä Peltolassa auta mikään puun koputtelu tai harjanvarrella huitominen, jos ei synti tunnu missään!”
Luther hätkähti hieman Laestadiuksen läheisyydestä ja tämän vahvasta, eetteripitoisesta hengityksestä. Hän nosti raamatun kilvekseen ja vastasi puolustautuvasti:
”Hei! Minä vain luin kirjaani ja yritin pitää huolta siitä, etteivät paavit tai psykiatrit vie meidän teesejämme! Ja sitä paitsi, kuka sinut on päästänyt tänne peltolaiselle suljetulle osastolle tähän kuntoon revittynä?”
Laestadius päästi kumean, syvän naurun, taputti Lutheria rajusti selkään niin että saksalainen horjahti, ja totesi:
”Minut lähetti taivaankannen eetteripulssi! Ja nyt, veli Martti, me istahdamme tähän käytävän penkille, pistetään syntiluettelo uusiksi ja vaaditaan hoitajilta vähän vahvempaa kahvia kuin mitä nämä sairaalan kupit tarjoavat!”
Paikalle rientänyt ylihoitaja pyyhki otsaltaan hikeä, katsoi kahta historiallista ja tähän tilanteeseen täysin sopimatonta hahmoa, nosti kädet ilmaan ja totesi luovuttaneena:
”Okei. Tämä eetteridynamiikka voitti minut. Laittakaa nyt herra Laestadiuskin sinne vapaalle penkille istumaan, ennen kuin koko sairaala kaatuu.”
Ja siinä he istuivat Peltolan pitkällä käytävällä: saksalainen uskonpuhdistaja raamattu kainalossaan ja ruotsalainen herätysrovasti humalaisen eetterin hurmoksessa, pohtimassa maailman tilaa oululaisen mielisairaalan suojissa, kun taustalla onnellinen moottorisaha hyrisi joutokäynnillä jossain sairaalan varastossa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.