Oulun Rauhanyhdistyksen suuressa salissa sunnuntaiseurojen jälkeinen kahvitarjoilu oli juuri alkanut. Ihmiset soljuivat kuppien kanssa pitkiin jonoihin, keskustelivat matalalla äänellä ja lapset juoksentelevat iloisesti pitkin käytäviä.
Yhtäkkiä salin etuosaan, puhujakorokkeelle, loikkasi vaivattomasti pitkäpartainen, harmaantunut ja tuulen pieksemä lapinpystykorvan ja jonkin vanhemman pohjoisen rodun sekoitus. Se oli itse vanha Raattamaan koira – eetteridynamiikan outojen aikapoimujen kautta suoraan Tornionjokilaaksosta Ouluun kulkeutunut nelijalkainen filosofi.
Salissa hiljaisuus laskeutui kuin huopa. Kukaan ei hätkähtänyt, sillä oululaisessa herätysväessä osattiin odottaa mitä tahansa, varsinkin kun eetterikentät olivat taas kerran vähän vinksallaan.
Koira istahti tukevasti takapuolelleen mikrofonin eteen, korvasi etujalkansa puupöydän reunalla, katsoi suoraan yleisöön ja avasi suunsa. Ei kuulunut pelkkää haukkua, vaan syvä, kumea ja arvokas Tornionjokilaakson murre, joka kaikui salin kaiuttimista:
”Veli- ja sisarpuolet… Älkääkä tuijottako pelkkää sokeripalaa kupin pohjalla. Muistakaa, että maallinen vaellus on lyhyt kuin jäniksen loikka, ja armo on leveämpi kuin Perämeri syksyllä. Pitäkää lauma koossa, älkääkä eksykö risukkoon!”
Yleisö nyökytteli päätään vakavana. Etupenkiltä joku totesi hiljaisen hyväksyvästi: ”On siinä viisas eläin. Asiaa puhuu.”
Mutta sitten tilanne sai aivan uuden käänteen.
Seurakuntasalin ovelta ampaisi kolme vilkasta pikkulasta, jotka olivat saaneet käteensä pullapalat. Nähdessään pörröisen ja puhelimella puhuvan (tai ainakin saarnaavan) koiran heidän silmänsä loistivat riemusta.
”Koooiiraaa! Iiihana Musti!” lapset kiljuivat ja syöksyivät suoraan kohti puhujakoroketta käsissään puoliksi sulaneet korvapuustit valmiina rapsutuksiin.
Koira keskeytti puheensa kesken lauseen, nosti korvansa pystyyn, katsahti kohti lähestyvää lapsilaumaa ja totesi silmin nähden paniikissa:
”Hui hemmetti, nyt tulee kiire.”
Koiran olemukseen heräsi välitön pakoreaktio. Se ponkaisi ylös pöydältä, mutta epäonnekseen sen takajalka nappasi kiinni pöydän reunaan levitettyyn pitsiliinaan.
RÄMMÄKS!
Koko pitkä puhuja- ja tarjoilupöytä kaatui dramaattisesti kumoon. Sen päällä olleet kaksi termostaattia, kymmenen keraamista kahvikuppia, iso vati pullia ja pino uusimpia Siionin lauluja lensivät pitkin parkettilattiaa mahtavan metelin saattelemina. Kahvi loisui lammikoiksi lattialle, ja sokeripalat singoksivat ilmaan kuin kranaatinsirpaleet.
Koira ampaisi kaatuneen pöydän yli, sujahti lasten jalkojen välistä ja katosi vauhdilla ovesta ulos Oulun syksyiseen iltaan, sen häntä heiluen vimmatusti.
Salissa vallitsi hetken aikaa täydellinen hiljaisuus. Kaikki tuijottivat lattialla lojuvaa kahvimeriä, särkkyneitä kuppeja ja ympäriinsä pyöriviä pullia.
Lopulta etupenkiltä nousi vanhempi mies, pyyhki silmälasejaan rauhallisesti ja sanoi:
”No niin… Siihen loppui se saarna. Ottakaa joku harja tuolta nurkasta, ja keitetään uudet kahvit.”
Yhtäkkiä salin etuosaan, puhujakorokkeelle, loikkasi vaivattomasti pitkäpartainen, harmaantunut ja tuulen pieksemä lapinpystykorvan ja jonkin vanhemman pohjoisen rodun sekoitus. Se oli itse vanha Raattamaan koira – eetteridynamiikan outojen aikapoimujen kautta suoraan Tornionjokilaaksosta Ouluun kulkeutunut nelijalkainen filosofi.
Salissa hiljaisuus laskeutui kuin huopa. Kukaan ei hätkähtänyt, sillä oululaisessa herätysväessä osattiin odottaa mitä tahansa, varsinkin kun eetterikentät olivat taas kerran vähän vinksallaan.
Koira istahti tukevasti takapuolelleen mikrofonin eteen, korvasi etujalkansa puupöydän reunalla, katsoi suoraan yleisöön ja avasi suunsa. Ei kuulunut pelkkää haukkua, vaan syvä, kumea ja arvokas Tornionjokilaakson murre, joka kaikui salin kaiuttimista:
”Veli- ja sisarpuolet… Älkääkä tuijottako pelkkää sokeripalaa kupin pohjalla. Muistakaa, että maallinen vaellus on lyhyt kuin jäniksen loikka, ja armo on leveämpi kuin Perämeri syksyllä. Pitäkää lauma koossa, älkääkä eksykö risukkoon!”
Yleisö nyökytteli päätään vakavana. Etupenkiltä joku totesi hiljaisen hyväksyvästi: ”On siinä viisas eläin. Asiaa puhuu.”
Mutta sitten tilanne sai aivan uuden käänteen.
Seurakuntasalin ovelta ampaisi kolme vilkasta pikkulasta, jotka olivat saaneet käteensä pullapalat. Nähdessään pörröisen ja puhelimella puhuvan (tai ainakin saarnaavan) koiran heidän silmänsä loistivat riemusta.
”Koooiiraaa! Iiihana Musti!” lapset kiljuivat ja syöksyivät suoraan kohti puhujakoroketta käsissään puoliksi sulaneet korvapuustit valmiina rapsutuksiin.
Koira keskeytti puheensa kesken lauseen, nosti korvansa pystyyn, katsahti kohti lähestyvää lapsilaumaa ja totesi silmin nähden paniikissa:
”Hui hemmetti, nyt tulee kiire.”
Koiran olemukseen heräsi välitön pakoreaktio. Se ponkaisi ylös pöydältä, mutta epäonnekseen sen takajalka nappasi kiinni pöydän reunaan levitettyyn pitsiliinaan.
RÄMMÄKS!
Koko pitkä puhuja- ja tarjoilupöytä kaatui dramaattisesti kumoon. Sen päällä olleet kaksi termostaattia, kymmenen keraamista kahvikuppia, iso vati pullia ja pino uusimpia Siionin lauluja lensivät pitkin parkettilattiaa mahtavan metelin saattelemina. Kahvi loisui lammikoiksi lattialle, ja sokeripalat singoksivat ilmaan kuin kranaatinsirpaleet.
Koira ampaisi kaatuneen pöydän yli, sujahti lasten jalkojen välistä ja katosi vauhdilla ovesta ulos Oulun syksyiseen iltaan, sen häntä heiluen vimmatusti.
Salissa vallitsi hetken aikaa täydellinen hiljaisuus. Kaikki tuijottivat lattialla lojuvaa kahvimeriä, särkkyneitä kuppeja ja ympäriinsä pyöriviä pullia.
Lopulta etupenkiltä nousi vanhempi mies, pyyhki silmälasejaan rauhallisesti ja sanoi:
”No niin… Siihen loppui se saarna. Ottakaa joku harja tuolta nurkasta, ja keitetään uudet kahvit.”
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.