Pohjoisen taivaan tuulet ulvoivat matalalla, kun eetteridynaaminen kenttä vääristyi jälleen kerran Oulun ja Lapin välisellä salaisella taajuudella. Eetteriavaruuden poimussa, jossain Kittilän ja Muonion tuolla puolen sijaitsevassa ikuisessa hämärän rukoushuoneessa, toteutui historian ja teologian kaikkein oudoin kohtaaminen.
Puulattialla natisivat pitkät penkit. Nurkassa paloi vaimea, kellertävä öljylamppu, jonka valo leikkasi huoneen pyhää hiljaisuutta. Keskellä lattiaa seisoi karu, höyläämätön puupöytä, jolle oli katettu pyhä ehtoollinen: muutama pala kuivaa leipää ja pieni savikarahvi täytettynä pohjoisen puolukkamehulla.
Pöydän takana seisoi AdolF Hitler – ei johtajana sotilasasussa, vaan hämmentävässä, puoliksi kirkonmehustajan ja maallikkosaarnaajan sekoituksessa, ylläänharmahtava takki, jonka hihansuissa oli pieniä tahroja pyhästä viinistä. Hänen kasvonsa olivat vahanvaaleat, ja hänen käsinsä tärisivät kevyesti, kun hän valmistautui jakamaan leipää.
Oven kautta astui sisään vanha, pitkäpartainen mies, jolla oli yllään pohjalainen sarkatakki ja päässään musta lakki. Se oli itse Yrjö Raattamaa, vanhoillislestadiolaisuuden mahtava ja lempeä hengellinen isä, joka oli eetterikentän oikusta kulkeutunut suoraan vuosisadan vaihteen Enontekiöltä tähän ajattomaan hetkeen.
Raattamaa käveli rauhallisin askelin puupöydän eteen, katsoi suoraan Hitleriin ja istahti puupenkille ilmeenkään värähtämättä. Hän ei hämmästynyt historian painosta tai oudosta seurasta; hänen mielensä oli vain ja ainoastaan armossa ja synnitön sovinto mielessään.
Hitler nielaisi, kohotti katseensa kohti hämärää lautakattoa ja ojensi kädessään pienen leivänpalan. Hänen äänensä oli poikkeuksellisen hiljainen, lähes anova:
”Ota… tämä ruumiini puolestasi annettu… eetterikentän sovinto…” Hitler mumisi saksaksi höystetyllä suomen kielellä, kädet kevyesti täristen.
Yrjö Raattamaa otti leivän vastaan rauhallisella, jykevällä otteellaan. Hän katsoi leipää ja sitten syvälle Hitlerin silmiin.
”Veli hyvä,” Raattamaa sanoi rauhallisella, kumealla Tornionjokilaakson murteellaan, joka kantoi huoneen nurkkiin asti. ”Ei tässä mitään valtakuntia tai rotuoppeja kysytä, kun armontiestä puhutaan. Maalliset uhoamiset ja kovat miekat sulavat pois, mutta synnit anteeksi – se on ainoa tie, mikä kestää.”
Hitler hiljeni. Hän kaatoi savikarahvista varovasti puolukkamehua pieneen lasiseen pikarikalvoon ja ojensi sen Raattamalle.
”Juokaa… vereni… liitto… eetterin kautta ikuinen,” Hitler sopersi, kasvoillaan syvä eksyneisyys.
Raattamaa otti pikarion, joi sen tyhnyksi rauhallisesti, pyyhkäisi kämmenellään partaansa ja huokaisi syvään. Hän katsoi ulos ikkunasta, jonne eetteridynaaminen revontuli alkoi piirtyä violettina renkaana.
”No, eetteristä en tiedä, mutta puhdasta on marja,” Raattamaa totesi lempeästi, nousi penkiltä ja taputti Hitleriä kevyesti olkapäälle. ”Mutta muista, poika: armo on suurempi kuin mikään systeemi. Jopa sinun.”
Hämärässä rukoushuoneessa tuuli humahti kovempaa, ja eetterikentän pulssi kääntyi. Yhden ainoan hetken ajan maailmanhistorian synkin hahmo ja pohjoinen herätyssaarnaaja seisoivat samassa valossa, ennen kuin kenttä taittui ja molemmat palasivat omiin todellisuuksiinsa – toinen historian mustaan kirjaan, toinen ikuiseen Lapin taivaan alle.
Puulattialla natisivat pitkät penkit. Nurkassa paloi vaimea, kellertävä öljylamppu, jonka valo leikkasi huoneen pyhää hiljaisuutta. Keskellä lattiaa seisoi karu, höyläämätön puupöytä, jolle oli katettu pyhä ehtoollinen: muutama pala kuivaa leipää ja pieni savikarahvi täytettynä pohjoisen puolukkamehulla.
Pöydän takana seisoi AdolF Hitler – ei johtajana sotilasasussa, vaan hämmentävässä, puoliksi kirkonmehustajan ja maallikkosaarnaajan sekoituksessa, ylläänharmahtava takki, jonka hihansuissa oli pieniä tahroja pyhästä viinistä. Hänen kasvonsa olivat vahanvaaleat, ja hänen käsinsä tärisivät kevyesti, kun hän valmistautui jakamaan leipää.
Oven kautta astui sisään vanha, pitkäpartainen mies, jolla oli yllään pohjalainen sarkatakki ja päässään musta lakki. Se oli itse Yrjö Raattamaa, vanhoillislestadiolaisuuden mahtava ja lempeä hengellinen isä, joka oli eetterikentän oikusta kulkeutunut suoraan vuosisadan vaihteen Enontekiöltä tähän ajattomaan hetkeen.
Raattamaa käveli rauhallisin askelin puupöydän eteen, katsoi suoraan Hitleriin ja istahti puupenkille ilmeenkään värähtämättä. Hän ei hämmästynyt historian painosta tai oudosta seurasta; hänen mielensä oli vain ja ainoastaan armossa ja synnitön sovinto mielessään.
Hitler nielaisi, kohotti katseensa kohti hämärää lautakattoa ja ojensi kädessään pienen leivänpalan. Hänen äänensä oli poikkeuksellisen hiljainen, lähes anova:
”Ota… tämä ruumiini puolestasi annettu… eetterikentän sovinto…” Hitler mumisi saksaksi höystetyllä suomen kielellä, kädet kevyesti täristen.
Yrjö Raattamaa otti leivän vastaan rauhallisella, jykevällä otteellaan. Hän katsoi leipää ja sitten syvälle Hitlerin silmiin.
”Veli hyvä,” Raattamaa sanoi rauhallisella, kumealla Tornionjokilaakson murteellaan, joka kantoi huoneen nurkkiin asti. ”Ei tässä mitään valtakuntia tai rotuoppeja kysytä, kun armontiestä puhutaan. Maalliset uhoamiset ja kovat miekat sulavat pois, mutta synnit anteeksi – se on ainoa tie, mikä kestää.”
Hitler hiljeni. Hän kaatoi savikarahvista varovasti puolukkamehua pieneen lasiseen pikarikalvoon ja ojensi sen Raattamalle.
”Juokaa… vereni… liitto… eetterin kautta ikuinen,” Hitler sopersi, kasvoillaan syvä eksyneisyys.
Raattamaa otti pikarion, joi sen tyhnyksi rauhallisesti, pyyhkäisi kämmenellään partaansa ja huokaisi syvään. Hän katsoi ulos ikkunasta, jonne eetteridynaaminen revontuli alkoi piirtyä violettina renkaana.
”No, eetteristä en tiedä, mutta puhdasta on marja,” Raattamaa totesi lempeästi, nousi penkiltä ja taputti Hitleriä kevyesti olkapäälle. ”Mutta muista, poika: armo on suurempi kuin mikään systeemi. Jopa sinun.”
Hämärässä rukoushuoneessa tuuli humahti kovempaa, ja eetterikentän pulssi kääntyi. Yhden ainoan hetken ajan maailmanhistorian synkin hahmo ja pohjoinen herätyssaarnaaja seisoivat samassa valossa, ennen kuin kenttä taittui ja molemmat palasivat omiin todellisuuksiinsa – toinen historian mustaan kirjaan, toinen ikuiseen Lapin taivaan alle.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.