Likainen nyrkkeilyliiton trilleri kolmesta tonnista ongelmia, yhdestä Norton Commandosta ja Pekkaniskan kurottajasta.
Luku 1: Operaatio Escobedo
Nyrkkeilyliiton kellarikerroksessa haisi vanha kahvi, kosteus ja sellainen päätöksenteko, josta ei koskaan laadittu pöytäkirjaa.
Pertti Keita istui neuvottelupöydän päässä kravatti löysällä. Hänen edessään oli Kolumbian kartta, kaksi lentolippua ja valokuva ruosteisesta varastorakennuksesta Medellínin laitamilla.
Osmo Lovemachine seisoi ikkunan edessä ja tarkasteli omaa kuvajaistaan.
— Minä sanon tämän nyt kerran, Pertti. Jos lähdetään Etelä-Amerikkaan, minä en aio syödä mitään, mikä ui lautasella.
— Siellä syödään lihaa.
— Hyvä. Entä juomat?
— Rommia.
— Vielä parempi.
Pertti työnsi valokuvan Osmolle.
— Nyrkkeilyliiton Kolumbian-operaatio on vaarantunut. Kolme varastoa, kaksi kirjanpitäjää ja yksi paikallinen välikäsi ovat muuttumassa ongelmaksi.
— Huumebisnekset?
— Älä käytä tuollaisia sanoja.
— Mitä sanaa sinä käytät?
— Urheilullinen logistiikka.
Osmo nyökkäsi vakavana.
— Aivan. Niin kuin silloin, kun painoluokkia järjesteltiin uusiksi ja raskaan sarjan mestari laihtui paperilla neljäkymmentä kiloa.
Pertti sulki silmänsä hetkeksi.
— Meidän pitää hävittää varastotilojen jäljet ja saada Ernesto Escobedo pitämään suunsa kiinni.
— Maksetaanko hänelle?
— Hänelle maksetaan.
— Paljonko?
— Riittävästi.
— Entä jos hän haluaa enemmän?
Pertti nosti katseensa.
— Silloin sinä neuvottelet.
Osmo hymyili. Se oli hymy, jonka olivat nähneet niin nyrkkeilytuomarit, velkojat kuin kolme eri aviovaimoakin.
— Minä olen syntynyt neuvottelemaan.
— Sinut on kahdesti poistettu neuvottelusta väkivallan uhalla.
— Mutta molemmilla kerroilla sain paremman tarjouksen.
Pertti huokaisi ja työnsi kartan laukkuunsa.
— Me lähdemme tänä yönä.
— Lentokoneella?
Pertti katsoi häntä kuin mies, joka oli juuri kuullut ehdotuksen saapua hautajaisiin valkoisessa smokissa.
— Nortonilla.
Osmo kääntyi hitaasti.
— Millä Nortonilla?
— Commando 850:llä.
— Kahdestaan?
— Ei aivan.
Pertti avasi kellarin oven.
Sen takana seisoi Norton Commando -moottoripyörä. Sen perässä oli kiinnitetty hinausköysi, jonka toisessa päässä odotti Pekkaniskan kurottaja.
Osmo tuijotti näkyä pitkään.
— Pertti.
— Niin?
— Meillä on edessämme valtameri.
— Tiedän.
— Ja sinä aiot ylittää sen moottoripyörällä, joka vetää rakennustyömaan konetta?
— Se on kurottaja.
— Minä tiedän, mikä se on! Minä kysyn, miten helvetissä tämä liittyy Kolumbiaan!
Pertti kaivoi takataskustaan savukkeen.
— Lentoyhtiöt kysyvät liikaa kysymyksiä.
Osmo hieroi kasvojaan.
— Tiedätkö, mitä minä arvostan sinussa?
— Mitä?
— Että sinä et koskaan anna todellisuuden pilata hyvää suunnitelmaa.
Pertti käynnisti Nortonin.
Moottori karjaisi kellarin betoniseinien välissä. Kurottajan varoitusvalo alkoi vilkkua. Jostain putosi hyllyltä vanha nyrkkeilyliiton pokaali, joka hajosi lattialle.
— Mennään, Osmo! Pertti huusi.
Osmo nousi moottoripyörän sivuvaunuun, jonka olemassaoloa ei ollut kukaan aikaisemmin huomannut.
— Yksi kysymys vielä!
— Mitä nyt?
— Onko meillä Kolumbiassa yhteyshenkilö?
Pertti painoi kaasua.
— On.
— Kuka?
— Ernesto Escobedo.
Osmo kalpeni.
— Me olemme siis matkalla maksamaan hiljaiseksi miehen, joka on meidän yhteyshenkilömme?
— Juuri niin.
— Ja jos hän ei suostu?
Norton ryntäsi ulos kellarista kadulle. Kurottaja heilahti perässä ja kaatoi mukanaan liiton pysäköintikyltin.
Pertti virnisti taustapeiliin.
— Sitten, Osmo, meillä on ongelma.
Osmo katsoi taakseen, missä Pekkaniskan kurottaja pomppi mukulakivillä kuin vihainen metallinen hirviö.
— Pertti?
— Niin?
— Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni, kun toivon, että minut pidätetään jo ennen lähtöselvitystä.
Kaukana Helsingin yössä Nortonin ääni vaimeni. Kurottajan oranssi varoitusvalo vilkkui pimeydessä kuin viimeinen varoitus koko nyrkkeilyliitolle.
Ja jossakin Medellínissä Ernesto Escobedo sai puhelun.
— Señor Escobedo, tunnen kaksi suomalaista herrasmiestä, jotka ovat tulossa tapaamaan teitä.
Ernesto laski sikarinsa.
— Keitä he ovat?
Puhelimessa tuli hiljaista.
— Toinen ajaa Nortonilla. Toinen tuo mukanaan Pekkaniskan kurottajan.
Ernesto tuijotti puhelinta.
Sitten hän sanoi yhden ainoan sanan:
— Dios mío.
Hän tiesi heti, että jokin oli mennyt pahasti pieleen.
Hän ei vain vielä tiennyt, kuinka pahasti.
Jatkuu seuraavassa luvussa: ”Cartagena, käteinen ja kadonnut kurottaja”.
Luku 1: Operaatio Escobedo
Nyrkkeilyliiton kellarikerroksessa haisi vanha kahvi, kosteus ja sellainen päätöksenteko, josta ei koskaan laadittu pöytäkirjaa.
Pertti Keita istui neuvottelupöydän päässä kravatti löysällä. Hänen edessään oli Kolumbian kartta, kaksi lentolippua ja valokuva ruosteisesta varastorakennuksesta Medellínin laitamilla.
Osmo Lovemachine seisoi ikkunan edessä ja tarkasteli omaa kuvajaistaan.
— Minä sanon tämän nyt kerran, Pertti. Jos lähdetään Etelä-Amerikkaan, minä en aio syödä mitään, mikä ui lautasella.
— Siellä syödään lihaa.
— Hyvä. Entä juomat?
— Rommia.
— Vielä parempi.
Pertti työnsi valokuvan Osmolle.
— Nyrkkeilyliiton Kolumbian-operaatio on vaarantunut. Kolme varastoa, kaksi kirjanpitäjää ja yksi paikallinen välikäsi ovat muuttumassa ongelmaksi.
— Huumebisnekset?
— Älä käytä tuollaisia sanoja.
— Mitä sanaa sinä käytät?
— Urheilullinen logistiikka.
Osmo nyökkäsi vakavana.
— Aivan. Niin kuin silloin, kun painoluokkia järjesteltiin uusiksi ja raskaan sarjan mestari laihtui paperilla neljäkymmentä kiloa.
Pertti sulki silmänsä hetkeksi.
— Meidän pitää hävittää varastotilojen jäljet ja saada Ernesto Escobedo pitämään suunsa kiinni.
— Maksetaanko hänelle?
— Hänelle maksetaan.
— Paljonko?
— Riittävästi.
— Entä jos hän haluaa enemmän?
Pertti nosti katseensa.
— Silloin sinä neuvottelet.
Osmo hymyili. Se oli hymy, jonka olivat nähneet niin nyrkkeilytuomarit, velkojat kuin kolme eri aviovaimoakin.
— Minä olen syntynyt neuvottelemaan.
— Sinut on kahdesti poistettu neuvottelusta väkivallan uhalla.
— Mutta molemmilla kerroilla sain paremman tarjouksen.
Pertti huokaisi ja työnsi kartan laukkuunsa.
— Me lähdemme tänä yönä.
— Lentokoneella?
Pertti katsoi häntä kuin mies, joka oli juuri kuullut ehdotuksen saapua hautajaisiin valkoisessa smokissa.
— Nortonilla.
Osmo kääntyi hitaasti.
— Millä Nortonilla?
— Commando 850:llä.
— Kahdestaan?
— Ei aivan.
Pertti avasi kellarin oven.
Sen takana seisoi Norton Commando -moottoripyörä. Sen perässä oli kiinnitetty hinausköysi, jonka toisessa päässä odotti Pekkaniskan kurottaja.
Osmo tuijotti näkyä pitkään.
— Pertti.
— Niin?
— Meillä on edessämme valtameri.
— Tiedän.
— Ja sinä aiot ylittää sen moottoripyörällä, joka vetää rakennustyömaan konetta?
— Se on kurottaja.
— Minä tiedän, mikä se on! Minä kysyn, miten helvetissä tämä liittyy Kolumbiaan!
Pertti kaivoi takataskustaan savukkeen.
— Lentoyhtiöt kysyvät liikaa kysymyksiä.
Osmo hieroi kasvojaan.
— Tiedätkö, mitä minä arvostan sinussa?
— Mitä?
— Että sinä et koskaan anna todellisuuden pilata hyvää suunnitelmaa.
Pertti käynnisti Nortonin.
Moottori karjaisi kellarin betoniseinien välissä. Kurottajan varoitusvalo alkoi vilkkua. Jostain putosi hyllyltä vanha nyrkkeilyliiton pokaali, joka hajosi lattialle.
— Mennään, Osmo! Pertti huusi.
Osmo nousi moottoripyörän sivuvaunuun, jonka olemassaoloa ei ollut kukaan aikaisemmin huomannut.
— Yksi kysymys vielä!
— Mitä nyt?
— Onko meillä Kolumbiassa yhteyshenkilö?
Pertti painoi kaasua.
— On.
— Kuka?
— Ernesto Escobedo.
Osmo kalpeni.
— Me olemme siis matkalla maksamaan hiljaiseksi miehen, joka on meidän yhteyshenkilömme?
— Juuri niin.
— Ja jos hän ei suostu?
Norton ryntäsi ulos kellarista kadulle. Kurottaja heilahti perässä ja kaatoi mukanaan liiton pysäköintikyltin.
Pertti virnisti taustapeiliin.
— Sitten, Osmo, meillä on ongelma.
Osmo katsoi taakseen, missä Pekkaniskan kurottaja pomppi mukulakivillä kuin vihainen metallinen hirviö.
— Pertti?
— Niin?
— Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni, kun toivon, että minut pidätetään jo ennen lähtöselvitystä.
Kaukana Helsingin yössä Nortonin ääni vaimeni. Kurottajan oranssi varoitusvalo vilkkui pimeydessä kuin viimeinen varoitus koko nyrkkeilyliitolle.
Ja jossakin Medellínissä Ernesto Escobedo sai puhelun.
— Señor Escobedo, tunnen kaksi suomalaista herrasmiestä, jotka ovat tulossa tapaamaan teitä.
Ernesto laski sikarinsa.
— Keitä he ovat?
Puhelimessa tuli hiljaista.
— Toinen ajaa Nortonilla. Toinen tuo mukanaan Pekkaniskan kurottajan.
Ernesto tuijotti puhelinta.
Sitten hän sanoi yhden ainoan sanan:
— Dios mío.
Hän tiesi heti, että jokin oli mennyt pahasti pieleen.
Hän ei vain vielä tiennyt, kuinka pahasti.
Jatkuu seuraavassa luvussa: ”Cartagena, käteinen ja kadonnut kurottaja”.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Luku 2: Laivan ruumassa vaanii Pera
Atlantti. Jossakin Euroopan ja Etelä-Amerikan välissä. Rahtilaiva Santa Miseria.
Laivan ruumassa oli pimeää, kosteaa ja helvetin kylmää.
Norton Commando seisoi kiinnitettynä kahden ruosteisen konttirivin väliin. Sen vieressä lepäsi Pekkaniskan kurottaja, jonka oranssi varoitusvalo välähti aina silloin tällöin kuin se olisi yrittänyt lähettää hätäsignaalia jollekin toiselle rakennustyömaakoneelle.
Moottoripyörän takana kyykki Pera.
Hän oli ollut samassa asennossa jo lähes kolme tuntia.
— Perkele, hän mutisi.
Pera kurkisti Commandon satulan yli. Hänellä oli yllään liian ohut takki, taskussa puoliksi syöty lihapiirakka ja ilme, joka kertoi miehestä, joka oli lähtenyt mukaan operaatioon kysymättä ensimmäistäkään järkevää kysymystä.
Hän ei tiennyt, miksi hänen piti vaania moottoripyörän takana.
Hän tiesi vain sen, että Opa oli sanonut:
— Pera, pysy Nortonin takana. Jos joku kysyy, et ole täällä.
Pera oli totellut.
Hän oli sellainen mies.
Samaan aikaan yläkannella Osmo Lovemachine oli järjestänyt itselleen ohjelmaa.
Laivan miehistön järjestämässä nuorisokerhossa oli kaksitoista paikallista teini-ikäistä, pari innokasta amatöörinyrkkeilijää ja yksi espanjankielinen liikunnanohjaaja, joka oli tehnyt sen virheen, että oli kysynyt Osmolta, osaisiko tämä näyttää muutaman nyrkkeilyn perusliikkeen.
— Tietenkin osaan, Osmo oli vastannut. — Olen käytännössä liikuntatieteellinen instituutio.
Nyt hän seisoi kannen keskellä nyrkkeilyhanskat käsissään.
— Ensimmäinen sääntö! hän julisti. — Älkää koskaan aliarvioiko vastustajaanne!
Yksi nuorista nyökkäsi innokkaasti.
— Toinen sääntö! Osmo jatkoi. — Älkää koskaan luulko, että hyvä kunto korvaa kokemuksen!
— Entä kolmas? kysyi yksi pojista.
Osmo virnisti.
— Kolmatta sääntöä ei ole. Nyt kehään!
Ohjaaja yritti väliin.
— Señor, ehkä meidän pitäisi aloittaa jalkatyöstä—
— Jalkatyö on pelkureille, Osmo ilmoitti.
Seuraavien minuuttien aikana nuorisokerhon toiminta muuttui oudoksi näytökseksi.
Osmo ei tyytynyt näyttämään suojauksen perusteita tai opettamaan suoran lyönnin tekniikkaa. Hän halusi todistaa, että vanha kehäkettu oli yhä vanha kehäkettu. Jokainen vuorollaan hänen eteensä tullut aloittelija sai huomata, ettei Osmo ollut tullut laivalle pitämään rauhallista liikuntatuntia.
Hän liikkui, väisti ja hyökkäsi armottomalla innolla. Kun nuoret yrittivät pysyä mukana, Osmo painosti heitä jatkuvasti ja nautti silmin nähden siitä, kuinka helposti hän pystyi hallitsemaan kokemattomia vastustajiaan.
— Tule nyt! hän ärjäisi seuraavalle. — Sinähän olet vasta lämmittelemässä!
Poika yritti lyödä.
Osmo väisti, osui suojaukseen ja tyrkkäsi tämän tasapainosta.
— Parempi! hän sanoi. — Mutta jos olisimme oikeassa ottelussa, olisit nyt matkalla hammaslääkärille!
Opan hiukset oli kammattu huolellisesti sivulta toiselle, ja hänen nenällään keikkuivat paksusankaiset TV-lasit.
Hän pyyhki lasejaan.
Sitten hän pyyhki niitä uudestaan.
Osmo jatkoi.
Osmo kääntyi.
— Mitä?
— Nämä ovat aloittelijoita!
— Siksi minä olen täällä!
— Vielä yksi! Osmo vaati.
— Señor, tunti on jo päättynyt, ohjaaja sanoi.
— Minun tuntini ei pääty kellon mukaan!
— Mutta laiva—
— Laiva odottaa!
Osmo nosti hanskat jälleen ylös.
Alhaalla ruumassa Pera kuuli töminän.
Hän kohotti päätään.
Ylhäältä kantautui Osmon ääni:
— SUOJAUS YLÖS, POIKA!
Sitä seurasi tömähdys.
Pera nielaisi.
— Ei saatana. Se on aloittanut taas.
Hän tiesi Osmolla olevan tietynlainen käsitys opetuksesta. Osmo uskoi, että ihminen oppi parhaiten silloin, kun hänelle jäi oppitunnista jokin fyysinen muisto. Pera ei ollut koskaan ymmärtänyt, miksi Osmo piti tätä pedagogiikkana eikä jonkinlaisena luonteenhäiriönä.
Nortonin tankin pinnasta heijastui himmeä valo.
Pera kyyristyi alemmas.
Sitten ruuman ovi narahti.
Askeleet lähestyivät.
— Kuka siellä? kysyi ääni espanjaksi.
Pera pidätti hengitystään.
Mies kulki Commandon ohi. Hän pysähtyi kurottajan kohdalle ja tuijotti sen kyljessä olevaa Pekkaniskan logoa.
— Mikä ihme tämä on?