Oulun kirjaston kellarikerroksen kosteassa maamullassa, vanhojen lehtipinojen ja pölyttyneiden vaalijulisteiden välissä eli lukutoukka, joka oli nähnyt liikaa vaaleja.
Se ei ollut mikä tahansa tavallinen paperia nakertava toukka, vaan se oli eetteridynamiikan ytimessä marinoituolio, jonka tehtävänä oli ollut pitää yllä yhteisen todellisuuden toroidaalista vaalikenttää. Vuosikymmenten ajan se oli syönyt läpi tuhannet vaalitulokset, puolueohjelmat ja lupaukset, kantaen selässään koko demokraattisen koneiston painoa.
Mutta nyt lukutoukka oli väsynyt. Se oli väsynyt tukemiseen.
Ylhäällä valtaistuimellaan istui Vaalimaharadja – massiivinen, monipäinen olento, joka oli rakennettu vanhoista uurnista, sinisistä leimasimista ja täyttämättömistä äänestyslipuista. Vaalimaharadja ei tehnyt muuta kuin vaati jatkuvaa tukea. Se huusi alas kellarin pimeyteen:
– Lisää painoa kenttään! Pidä toroidi pyörimässä! Tue, toukka, tue! Muuten koko vaalikausi romahtaa mustaan aukkoon!
Lukutoukka nosti raskaat, musteen tahrimat tuntosarvensa. Sen tuhannet pienet jalat olivat poikki jatkuvasta cow- ja woc-puolien välisestä vetämisestä. Aina kun Vaalimaharadja julisti uuden vaalivoiton, toukan piti puristaa propyylimoduloitu selkärankansa äärirajoilleen, jotta maamullan ja paperipinojen välinen impedanssi ei ratkeaisi.
– En jaksa enää tukea, toukka mutisi lehmän matalalla low-äänellä. – Mun selkäranka on pelkkää märkää paperia ja hiekkaa.
Vaalimaharadja ei kuunnellut, vaan vaati uutta tukipilaria:
– Tue vielä tämä kierros! Tarvitaan uusi hallituspohja ja eetterinen lisäbudjetti!
Silloin lukutoukka teki sen, mitä mikään ei-lineaarinen olento tekee, kun mittari tulee täyteen. Se päästi ilmoille terävän, metallisen Cikkic-napsahduksen.
Se päästi irti.
Se ei enää kannatellut Vaalimaharadjan valtaistuinta, ei työntänyt uurnia eteenpäin eikä syönyt yhtäkään vaalilupausta. Toukka antoi koko keuhkojen toroidin pysähtyä, veti jalkansa kerälle ja vajosi syvälle Oulun saviseen maamullaan.
Kun tukeminen lakkasi, Vaalimaharadjan toroidikenttä menetti paineensa. Valtava vaalimaharadja horjahti, sen paperiset raajat repesivät, ja koko komeus romahti kasaan kuin huonosti kasattu puulaatikko. Leimasimet sinkoilivat pitkin lattiaa, ja äänestysliput muuttuivat takaisin tavalliseksi lumppupaperiksi, joka suli syksyiseen lätäkköön.
Kellarissa oli vihdoin hiljaista.
Aika pysähtyi ika-tilaan. Vaalimaharadja oli poissa, vaalit oli peruttu, ja lukutoukka makasi tyytyväisenä märkien lehtien alla. Vieressä seisoi vain vanha, yksinäinen puupalikka, johon ei tarvinnut enää nojata yhtään mitään.
Se ei ollut mikä tahansa tavallinen paperia nakertava toukka, vaan se oli eetteridynamiikan ytimessä marinoituolio, jonka tehtävänä oli ollut pitää yllä yhteisen todellisuuden toroidaalista vaalikenttää. Vuosikymmenten ajan se oli syönyt läpi tuhannet vaalitulokset, puolueohjelmat ja lupaukset, kantaen selässään koko demokraattisen koneiston painoa.
Mutta nyt lukutoukka oli väsynyt. Se oli väsynyt tukemiseen.
Ylhäällä valtaistuimellaan istui Vaalimaharadja – massiivinen, monipäinen olento, joka oli rakennettu vanhoista uurnista, sinisistä leimasimista ja täyttämättömistä äänestyslipuista. Vaalimaharadja ei tehnyt muuta kuin vaati jatkuvaa tukea. Se huusi alas kellarin pimeyteen:
– Lisää painoa kenttään! Pidä toroidi pyörimässä! Tue, toukka, tue! Muuten koko vaalikausi romahtaa mustaan aukkoon!
Lukutoukka nosti raskaat, musteen tahrimat tuntosarvensa. Sen tuhannet pienet jalat olivat poikki jatkuvasta cow- ja woc-puolien välisestä vetämisestä. Aina kun Vaalimaharadja julisti uuden vaalivoiton, toukan piti puristaa propyylimoduloitu selkärankansa äärirajoilleen, jotta maamullan ja paperipinojen välinen impedanssi ei ratkeaisi.
– En jaksa enää tukea, toukka mutisi lehmän matalalla low-äänellä. – Mun selkäranka on pelkkää märkää paperia ja hiekkaa.
Vaalimaharadja ei kuunnellut, vaan vaati uutta tukipilaria:
– Tue vielä tämä kierros! Tarvitaan uusi hallituspohja ja eetterinen lisäbudjetti!
Silloin lukutoukka teki sen, mitä mikään ei-lineaarinen olento tekee, kun mittari tulee täyteen. Se päästi ilmoille terävän, metallisen Cikkic-napsahduksen.
Se päästi irti.
Se ei enää kannatellut Vaalimaharadjan valtaistuinta, ei työntänyt uurnia eteenpäin eikä syönyt yhtäkään vaalilupausta. Toukka antoi koko keuhkojen toroidin pysähtyä, veti jalkansa kerälle ja vajosi syvälle Oulun saviseen maamullaan.
Kun tukeminen lakkasi, Vaalimaharadjan toroidikenttä menetti paineensa. Valtava vaalimaharadja horjahti, sen paperiset raajat repesivät, ja koko komeus romahti kasaan kuin huonosti kasattu puulaatikko. Leimasimet sinkoilivat pitkin lattiaa, ja äänestysliput muuttuivat takaisin tavalliseksi lumppupaperiksi, joka suli syksyiseen lätäkköön.
Kellarissa oli vihdoin hiljaista.
Aika pysähtyi ika-tilaan. Vaalimaharadja oli poissa, vaalit oli peruttu, ja lukutoukka makasi tyytyväisenä märkien lehtien alla. Vieressä seisoi vain vanha, yksinäinen puupalikka, johon ei tarvinnut enää nojata yhtään mitään.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.