Kaikki sai alkunsa Jerusalemin kuumilla sivuilla, mutta kohtalo vei vanhan fariseuksen aivan toisiin maisemiin. Fariseus Sebulon oli elänyt koko ikänsä tiukkojen lakien, puhtaiden vaatteiden ja hurskaiden puheiden keskellä. Mutta kun temppelin bisnekset alkoivat takkuilla ja roomalaiset vaativat veroja, Sebulon teki epätoivoisen päätöksen.
Hän marssi paikallisen nahkurin puheille ja myi omat arvokkaat, purppuranpunaiset ylipapin viittansa ja kirjaimellisesti – tai ainakin metaforisesti – myi nahkansa saadakseen käteistä rahaa.
Kun tarkastajat myöhemmin tulivat kyselemään kadonneiden verojen perään ja vaativat nähtäväksi virallista tositetta liiketoimista, Sebulon nosti rintansa rottingille, silmät pyöreinä vilpillisestä hurskaudesta, ja valehteli suoraan päin naamaa:
– Totta kai minulla on kuitti! Se on... öljyttynä ja sinetöitynä pyhässä arkussa, täysin lakipykälien mukainen! Te ette vain voi nähdä sitä, koska se vaatii korkeampaa hengellistä silmää.
Mutta vale ei kantanut pitkälle. Kun epäluuloiset viranomaiset alkoivat kaivaa esiin todisteita, Sebulon tajusi olevansa pulassa. Hän pakkasi jäljellä olevat paperinsa, varasti ensimmäisen vastaan tulleen kamelin – joka vaihtui matkan varrella junakyytiin – ja pakeni niin kauas Jerusalemin vaatimuksista kuin mahdollista: suoraan Ouluun.
Oli harmaa ja tuulinen marraskuinen tiistai, kun entinen fariseus Sebulon saapui Oulun kauppatorille. Päällään hänellä oli vain ohut, kulunut nahkatakki, jonka hän oli saanut vaihdettua matkalla halvalla. Keli oli hyytävä, ja pohjoisen viima puri suoraan luihin ja ytimiin.
Sebulon istahti torin laidalle vanhalle penkille, vilkuili ympärilleen ja huomasi kuuluisan Toripolliisin patsaan, joka katseli häntä vähän samanlaisella tuomitsevalla ilmeellä kuin aikoinaan Sanhedrinin tuomarit.
Taskussa ei ollut enää kolikon kolikkoa, eikä luvattua kuittia näkynyt mailla eikä havainnoilla. Vilu alkoi kankeuttaa vanhat nivelet, ja elämän valheet painoivat rintaa raskaammin kuin kymmenen kivitaulua.
Sebulon veti nahkatakkinsa tiukasti kiinni, nojasi päänsä polviinsa ja mutisi viimeisinä sanoinaan torin tuulessa:
– No... olisihan minun pitänyt tajuta, että verottaja löytää perille jopa Ouluun...
Hän sulki silmänsä torin vilinän keskellä, ja siinä hän päätti päivänsä – ilman kuittia, mutta sentään pohjoisen raikkaassa ilmassa, kaukana kaikista vanhoista riidoista.
Hän marssi paikallisen nahkurin puheille ja myi omat arvokkaat, purppuranpunaiset ylipapin viittansa ja kirjaimellisesti – tai ainakin metaforisesti – myi nahkansa saadakseen käteistä rahaa.
Kun tarkastajat myöhemmin tulivat kyselemään kadonneiden verojen perään ja vaativat nähtäväksi virallista tositetta liiketoimista, Sebulon nosti rintansa rottingille, silmät pyöreinä vilpillisestä hurskaudesta, ja valehteli suoraan päin naamaa:
– Totta kai minulla on kuitti! Se on... öljyttynä ja sinetöitynä pyhässä arkussa, täysin lakipykälien mukainen! Te ette vain voi nähdä sitä, koska se vaatii korkeampaa hengellistä silmää.
Mutta vale ei kantanut pitkälle. Kun epäluuloiset viranomaiset alkoivat kaivaa esiin todisteita, Sebulon tajusi olevansa pulassa. Hän pakkasi jäljellä olevat paperinsa, varasti ensimmäisen vastaan tulleen kamelin – joka vaihtui matkan varrella junakyytiin – ja pakeni niin kauas Jerusalemin vaatimuksista kuin mahdollista: suoraan Ouluun.
Oli harmaa ja tuulinen marraskuinen tiistai, kun entinen fariseus Sebulon saapui Oulun kauppatorille. Päällään hänellä oli vain ohut, kulunut nahkatakki, jonka hän oli saanut vaihdettua matkalla halvalla. Keli oli hyytävä, ja pohjoisen viima puri suoraan luihin ja ytimiin.
Sebulon istahti torin laidalle vanhalle penkille, vilkuili ympärilleen ja huomasi kuuluisan Toripolliisin patsaan, joka katseli häntä vähän samanlaisella tuomitsevalla ilmeellä kuin aikoinaan Sanhedrinin tuomarit.
Taskussa ei ollut enää kolikon kolikkoa, eikä luvattua kuittia näkynyt mailla eikä havainnoilla. Vilu alkoi kankeuttaa vanhat nivelet, ja elämän valheet painoivat rintaa raskaammin kuin kymmenen kivitaulua.
Sebulon veti nahkatakkinsa tiukasti kiinni, nojasi päänsä polviinsa ja mutisi viimeisinä sanoinaan torin tuulessa:
– No... olisihan minun pitänyt tajuta, että verottaja löytää perille jopa Ouluun...
Hän sulki silmänsä torin vilinän keskellä, ja siinä hän päätti päivänsä – ilman kuittia, mutta sentään pohjoisen raikkaassa ilmassa, kaukana kaikista vanhoista riidoista.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.