Pohjoisen keskiyön aurinko ei laskenut lainkaan, vaan se heitti pitkiä, verenpunaisia varjoja yli soisen maaston. Koko alueella vallitsi poikkeuksellinen jännitys, sillä uskonpuhdistuksen ja ankarankin kurin mailla liikkui nyt kaksi miestä, joiden voimia ei voinut mitata tavallisilla mittareilla: herätyksen isä Lars Levi Laestadius ja hänen uskollinen työtoverinsa Juhani Raattamaa.
He olivat saapuneet suon laidalle, sillä paikalla liikkui pelätty muinainen hahmo – Kalevalan syövereistä revitty, vanha ja hävytön väinämöisläinen taitaja Joukahainen. Joukahainen seisoi suon silmäkkeen reunalla, keuliskeli leveällä hatullaan ja latoi ilmoille mahtipontisia laulujaan, joissa hän haastoi koko Pohjanmaan hengellisen johdon taisteluun.
– Minä tiedän luomisen sanat! Minä tiedän mistä maailma on tehty! Joukahainen huusi niin, että suokurjetkin nostivat kytkintä. – Teidän herätyksenne on pelkkää tuulta ja vanhoja virsiä!
Laestadius pysähtyi suon reunaan, korjasi silmasiltojaan, otti syvän vatsastasaavan hengen ja kohotti kätensä. Ei tarvittu miekkoja eikä kirkollisia tuomioita. Laestadius avasi suunsa ja alkoi laulaa.
Se ei ollut mitään tavallista laulua, vaan vanhaa, syvää, pelottavaa ja lakkaamatonta parannussaarnalaulua, joka kaikuu suoraan syvimmistä teologisista syvänteistä. Laestadius lauloi synnistä, armosta, helvetin tulesta ja siitä, kuinka jokainen Joukahaisen ylpeä sana vajosi syvemmälle turpeeseen.
Joukahainen yritti vastata omilla taikaloitsuillaan, mutta Laestadiuksen laulun voima oli liikaa. Jokaisella säkeistöllä Joukahaisen saappaat upposivat syvemmälle mustaan mutaan.
– Ei... odottakaa! Joukahainen rääkyi, kun suomuta tarttui jo vyötäröön asti. – Minä opin kyllä virsikirjan ulkoa, älkää laulako enempää!
Mutta Laestadius ei lopettanut ennen kuin viimeinenkin Joukahaisen hattu oli uponnut suonsilmäkkeeseen, ja jäljelle jäi vain kupliva lätäkkö ja vaimea blup.
Samaan aikaan suon toisella laidalla, vanhan turvemajan edessä, tapahtui toisenlainen historian koitos.
Juhani Raattamaa istui kannon nokalla. Hän oli viettänyt viime viikot tiukassa verenohennuslakossa – protestina kaikille maalluuden ja lääketeeteen hömpötyksille, jotka olivat alkaneet vallata seurakuntien kahvipöytiä. Raattamaa oli vannonut, ettei hänen verensä ohennu mihinkään, vaan pysyköön yhtä sakeana ja vahvana kuin vanha poronliha.
Mutta majan nurkalla odotti ansa. Eräs saarnaaja oli vahingossa tai tarkoituksella salakuljettanut paikalle saavillisen vanhaa, käynyttä puolukkamehua, jota oli markkinoitu nimellä ”Puhdistava ja verensokeria tasapainottava luomueliksiiri”.
Raattamaa oli janossaan kulauttanut koko tuopin kurkustaan alas ajatellen sen olevan vain silkkaa vettä.
Mutta käynyt puolukkamehu teki tehtävänsä sekunnissa. Vahva ja aito maalaismaine teki tepposet: Raattamaan päässä alkoi kiertää, silmät menivät kieroon ja tiukka teologinen vakavuus suli kertaheitolla iloiseksi hytkymiseksi.
Juuri kun Laestadius käveli suolta voittajana takaisin päin, hän näki Raattamaan, joka seisoi kannon päällä kädet levällään, tanssi villiä humppaa ilman musiikkia ja huusi täydeltä kurkulta suoraan taivaalle:
– Katsokaa nyt! Veri kiertää! Veri kiertää niin lujaa, että kohta mä lennän taivaaseen ilman mitään lakikirjoja tai synninpäästöjä!
Laestadius pysähtyi, katsoi suohon upottamaansa Joukahista ja sitten täysin tolaltaan olevaa Raattamaata, joka kaatoi loppuomehua suoraan lakkiinsa. Laestadius pyyhkäisi hikeä otsaltaan, huokaisi syvään ja mutisi:
– Tästä viikosta ei taida tulla levollista sunnuntaita.
He olivat saapuneet suon laidalle, sillä paikalla liikkui pelätty muinainen hahmo – Kalevalan syövereistä revitty, vanha ja hävytön väinämöisläinen taitaja Joukahainen. Joukahainen seisoi suon silmäkkeen reunalla, keuliskeli leveällä hatullaan ja latoi ilmoille mahtipontisia laulujaan, joissa hän haastoi koko Pohjanmaan hengellisen johdon taisteluun.
– Minä tiedän luomisen sanat! Minä tiedän mistä maailma on tehty! Joukahainen huusi niin, että suokurjetkin nostivat kytkintä. – Teidän herätyksenne on pelkkää tuulta ja vanhoja virsiä!
Laestadius pysähtyi suon reunaan, korjasi silmasiltojaan, otti syvän vatsastasaavan hengen ja kohotti kätensä. Ei tarvittu miekkoja eikä kirkollisia tuomioita. Laestadius avasi suunsa ja alkoi laulaa.
Se ei ollut mitään tavallista laulua, vaan vanhaa, syvää, pelottavaa ja lakkaamatonta parannussaarnalaulua, joka kaikuu suoraan syvimmistä teologisista syvänteistä. Laestadius lauloi synnistä, armosta, helvetin tulesta ja siitä, kuinka jokainen Joukahaisen ylpeä sana vajosi syvemmälle turpeeseen.
Joukahainen yritti vastata omilla taikaloitsuillaan, mutta Laestadiuksen laulun voima oli liikaa. Jokaisella säkeistöllä Joukahaisen saappaat upposivat syvemmälle mustaan mutaan.
– Ei... odottakaa! Joukahainen rääkyi, kun suomuta tarttui jo vyötäröön asti. – Minä opin kyllä virsikirjan ulkoa, älkää laulako enempää!
Mutta Laestadius ei lopettanut ennen kuin viimeinenkin Joukahaisen hattu oli uponnut suonsilmäkkeeseen, ja jäljelle jäi vain kupliva lätäkkö ja vaimea blup.
Samaan aikaan suon toisella laidalla, vanhan turvemajan edessä, tapahtui toisenlainen historian koitos.
Juhani Raattamaa istui kannon nokalla. Hän oli viettänyt viime viikot tiukassa verenohennuslakossa – protestina kaikille maalluuden ja lääketeeteen hömpötyksille, jotka olivat alkaneet vallata seurakuntien kahvipöytiä. Raattamaa oli vannonut, ettei hänen verensä ohennu mihinkään, vaan pysyköön yhtä sakeana ja vahvana kuin vanha poronliha.
Mutta majan nurkalla odotti ansa. Eräs saarnaaja oli vahingossa tai tarkoituksella salakuljettanut paikalle saavillisen vanhaa, käynyttä puolukkamehua, jota oli markkinoitu nimellä ”Puhdistava ja verensokeria tasapainottava luomueliksiiri”.
Raattamaa oli janossaan kulauttanut koko tuopin kurkustaan alas ajatellen sen olevan vain silkkaa vettä.
Mutta käynyt puolukkamehu teki tehtävänsä sekunnissa. Vahva ja aito maalaismaine teki tepposet: Raattamaan päässä alkoi kiertää, silmät menivät kieroon ja tiukka teologinen vakavuus suli kertaheitolla iloiseksi hytkymiseksi.
Juuri kun Laestadius käveli suolta voittajana takaisin päin, hän näki Raattamaan, joka seisoi kannon päällä kädet levällään, tanssi villiä humppaa ilman musiikkia ja huusi täydeltä kurkulta suoraan taivaalle:
– Katsokaa nyt! Veri kiertää! Veri kiertää niin lujaa, että kohta mä lennän taivaaseen ilman mitään lakikirjoja tai synninpäästöjä!
Laestadius pysähtyi, katsoi suohon upottamaansa Joukahista ja sitten täysin tolaltaan olevaa Raattamaata, joka kaatoi loppuomehua suoraan lakkiinsa. Laestadius pyyhkäisi hikeä otsaltaan, huokaisi syvään ja mutisi:
– Tästä viikosta ei taida tulla levollista sunnuntaita.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.