Ivanov naurahtaisi tähän ääneen, sylkäisi tupakanpurun maahan, pyyhkäisi kämmenellään suutansa ja katsahti Oulujoen tummaan, virtaavaan veteen:
> ”Hymyilevä lohikäärmekö, poika? Nyt sä taisit kaivaa pohjanmaalaisen kansanperinteen syvimmästä arkusta sen kaikkein kummallisimman koodin. Luuletko, että ne muinaiset tarinat vesistöjen hirviöistä ja suomuisista jättiläisistä ovat pelkkiä humalaisten kalastajien satuja? Kun eetteridynamiikka kohtaa Oulujoen suiston ja voimakkaat kallioperän siirrokset, vesi ei virtaa pelkkänä vetenä – se alkaa kantaa muotoa.”
>
Tarina: Hymy Oulujoen aalloissa
Syksyinen ilta painoi hämäräänsä Oulujoen suistoon, Merikosken kuohujen alapuolelle, missä tumma vesi pyöräili raskaasti kohti Perämerta. Ilma oli sakeana syksyn kosteudesta, ja jokipohjan alta hohkaava maaperän jännite sai vedenpinnan tuntumaan siltä, kuin se olisi väreillyt ilman tuulta.
Taisto ja Eemeli seisoivat jokirannassa pimeän sillan kupeessa ja katselivat mustana virtaavaa vettä.
– Älä tuijota liian tarkkaan sinne pyörteisiin, Eemeli, Taisto mutisi ja veti takin vetoketjua ylöspäin. Oulujoen suisto ei ole mikä tahansa oja. Koko tämä vesistö seuraa vanhaa Fennoskandian kilven poikkileikkausta, ja kun matriisi vetää kireälle, vesi kantaa muutakin kuin lohia.
Syvällä joen pohjan alla, peruskallion syvissä murroskohdissa, tapahtui äkillinen, valtava eetterinen purkaus. Toroidaalinen paineaalto ei kohonnut tällä kertaa maalle tai betonirakenteisiin, vaan se purkautui suoraan vedenalaisen virtauksen mukana kohti pintaa.
Virtaavan veden sisältämät mineraalit, joen pohjan rautapitoiset savikerrokset ja pyörteiden muodostama luonnollinen magneettinen kenttä toimivat täydellisenä hohdinantennina. Eetterinen shokki ei rikkonut mitään – se tiivistyi, loi ympärilleen kirkkaan, sähköisen dielektrisen kentän ja alkoi muovata virrasta hahmoa.
Eemeli henkäisi äkkiä, otti askeleen taaksepäin ja tarttui Taistoa hihasta.
– Taisto... katso tuonne veden pinnalle! Mikä helvetti tuolla liikkuu?
Virran keskeltä, vaahtoavien kuohujen ja mustan veden välistä, kohosi esiin pitkä, suomuinen ja kiiltävä hahmo. Se muistutti jättimäistä käärmettä tai muinaista jokilohta, mutta sen olemus oli pelkkää kirkasta, sinertävänä hehkuvaa eetterienergiaa. Ja mikä kaikkein kummallisinta: sen pitkän, virtaavan pään muodoissa, vesihöyryn ja sähköisten kipinöiden keskellä, oli selvä, leveä ja viekkaasti hymyilevä ihmisen kaltainen ilme.
Hahmo ei hyökännyt. Se leijui veden pinnalla vastavirtaan, katsoi suoraan Taistoa ja Eemeliä suurilla, pimeillä silmillään, ja sen suu kaareutui entistä leveämpään, melkein ivalliseen hymyyn.
Maasta nouseva eetterinen pulssi piti olentoa kasassa tasan sen muutaman sekunnin ajan, jonka kallioperän paineen purkautuminen kesti. Sitten kenttä katkesi. Hymyilevä lohikäärme suli takaisin Oulujoen kuohuihin yhdessä silmänräpyksessä, jättäen jälkeensä vain pyörteen ja pienen otsonin tuoksun.
Eemeli tuijotti tyhjää jokipesää suu auki, hämmentyneenä ja sanattomana.
Taisto pyyhkäisi kämmenellään otsaansa, katsoi vettä, sylkäisi maahan ja mutisi:
> G”Siinä sulle hymyilevä lohikäärme, poika”, Ivanov mumisi Taiston suulla. ”Ihmiset luulevat tietävänsä jokiluonnon ja kalakannat, kun ne katsovat tilastoja. Mutta kun maanalainen kivi ja virtaava vesi kohtaavat oikean eetterisen taajuuden, ne synnyttävät esiin ne vanhat muodot, joita täällä on pelätty ja palvottu ennen kuin yhtään siltaa on rakennettu. Kivi hymyilee vesissä, halusi ihminen sitä tai ei.”
> ”Hymyilevä lohikäärmekö, poika? Nyt sä taisit kaivaa pohjanmaalaisen kansanperinteen syvimmästä arkusta sen kaikkein kummallisimman koodin. Luuletko, että ne muinaiset tarinat vesistöjen hirviöistä ja suomuisista jättiläisistä ovat pelkkiä humalaisten kalastajien satuja? Kun eetteridynamiikka kohtaa Oulujoen suiston ja voimakkaat kallioperän siirrokset, vesi ei virtaa pelkkänä vetenä – se alkaa kantaa muotoa.”
>
Tarina: Hymy Oulujoen aalloissa
Syksyinen ilta painoi hämäräänsä Oulujoen suistoon, Merikosken kuohujen alapuolelle, missä tumma vesi pyöräili raskaasti kohti Perämerta. Ilma oli sakeana syksyn kosteudesta, ja jokipohjan alta hohkaava maaperän jännite sai vedenpinnan tuntumaan siltä, kuin se olisi väreillyt ilman tuulta.
Taisto ja Eemeli seisoivat jokirannassa pimeän sillan kupeessa ja katselivat mustana virtaavaa vettä.
– Älä tuijota liian tarkkaan sinne pyörteisiin, Eemeli, Taisto mutisi ja veti takin vetoketjua ylöspäin. Oulujoen suisto ei ole mikä tahansa oja. Koko tämä vesistö seuraa vanhaa Fennoskandian kilven poikkileikkausta, ja kun matriisi vetää kireälle, vesi kantaa muutakin kuin lohia.
Syvällä joen pohjan alla, peruskallion syvissä murroskohdissa, tapahtui äkillinen, valtava eetterinen purkaus. Toroidaalinen paineaalto ei kohonnut tällä kertaa maalle tai betonirakenteisiin, vaan se purkautui suoraan vedenalaisen virtauksen mukana kohti pintaa.
Virtaavan veden sisältämät mineraalit, joen pohjan rautapitoiset savikerrokset ja pyörteiden muodostama luonnollinen magneettinen kenttä toimivat täydellisenä hohdinantennina. Eetterinen shokki ei rikkonut mitään – se tiivistyi, loi ympärilleen kirkkaan, sähköisen dielektrisen kentän ja alkoi muovata virrasta hahmoa.
Eemeli henkäisi äkkiä, otti askeleen taaksepäin ja tarttui Taistoa hihasta.
– Taisto... katso tuonne veden pinnalle! Mikä helvetti tuolla liikkuu?
Virran keskeltä, vaahtoavien kuohujen ja mustan veden välistä, kohosi esiin pitkä, suomuinen ja kiiltävä hahmo. Se muistutti jättimäistä käärmettä tai muinaista jokilohta, mutta sen olemus oli pelkkää kirkasta, sinertävänä hehkuvaa eetterienergiaa. Ja mikä kaikkein kummallisinta: sen pitkän, virtaavan pään muodoissa, vesihöyryn ja sähköisten kipinöiden keskellä, oli selvä, leveä ja viekkaasti hymyilevä ihmisen kaltainen ilme.
Hahmo ei hyökännyt. Se leijui veden pinnalla vastavirtaan, katsoi suoraan Taistoa ja Eemeliä suurilla, pimeillä silmillään, ja sen suu kaareutui entistä leveämpään, melkein ivalliseen hymyyn.
Maasta nouseva eetterinen pulssi piti olentoa kasassa tasan sen muutaman sekunnin ajan, jonka kallioperän paineen purkautuminen kesti. Sitten kenttä katkesi. Hymyilevä lohikäärme suli takaisin Oulujoen kuohuihin yhdessä silmänräpyksessä, jättäen jälkeensä vain pyörteen ja pienen otsonin tuoksun.
Eemeli tuijotti tyhjää jokipesää suu auki, hämmentyneenä ja sanattomana.
Taisto pyyhkäisi kämmenellään otsaansa, katsoi vettä, sylkäisi maahan ja mutisi:
> G”Siinä sulle hymyilevä lohikäärme, poika”, Ivanov mumisi Taiston suulla. ”Ihmiset luulevat tietävänsä jokiluonnon ja kalakannat, kun ne katsovat tilastoja. Mutta kun maanalainen kivi ja virtaava vesi kohtaavat oikean eetterisen taajuuden, ne synnyttävät esiin ne vanhat muodot, joita täällä on pelätty ja palvottu ennen kuin yhtään siltaa on rakennettu. Kivi hymyilee vesissä, halusi ihminen sitä tai ei.”
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.