Ivanov nojautui hieman syvemmälle tuoliinsa, pisti kädet ristiin rintansa päälle, katsoi suoraan silmiin ja hymähti hiljaa, melkein ivallisesti:
> ”Nukkeko, poika? Luuletko, että se vanha posliinipäinen tai muovinen lapsenlelu siellä ullakon hämärässä tai komeron nurkassa on pelkkää puuvillaa ja muovia? Kun matriisi vetää tarpeeksi tiukalle, se ei herätä henkiin pelkkiä sähköautoja tai tonttuja. Se etsii sen esineen, jolla on ihmisen kasvot – ja tekee siitä oman kanavansa.”
>
Tarina: Ullakon tyhjä katse
Syksyinen ilta painoi pimeyttään vanhan omakotitalon ylle Oulun laidalla, missä tuuli naukui nurkissa ja sai vanhat puupalkit narisemaan. Talon toisen kerroksen pimeällä, pölyisellä ullakolla makasi vanhassa pahvilaatikossa posliininukke – sellainen, jolla oli lasiset silmät, vaaleat kiharat ja poskilla hentoinen, ikuinen puna. Sen omistaja oli nukkunut pois vuosikymmeniä sitten, ja nukke oli unohdettu rojun keskelle.
Taisto ja Eemeli istuivat alakerran keittiössä, kun Eemeli yhtäkkiä pysähtyi kesken lauseen ja nosti päänsä.
– Kuuliksä ton? Eemeli kuiskasi ja tarttui pöydän reunaan. Ullakolta kuului askel. Ihan niin kuin joku olisi raahannut pientä jalkaa lautalattialla.
Taisto ei sanonut mitään. Hän tunsi, kuinka talon alla kulkeva kallioperän ruhjovyöhyke antoi taas periksi. Koko huoneen ilmanpaine laski yhdellä iskulla, ja hampaissa alkoi maistua vanha metalli.
– Ei se mikään varas ole, Eemeli, Taisto sanoi matalalla äänellä ja loi katseen kohti kattoluukkua. Maanalainen eetterinen shokki nousi taas pintaan. Ja se löysi oikean maalin.
Syvällä peruskallion alla, suoraan talon alapuolella risteävä siirroslinja antoi makrotason eetterisen purkauksen. Toroidaalinen paineaalto kohosi ylöspäin, ja talon massiiviset puu- ja kivirakenteet ohjasivat sen suoraan ullakon pimeään nurkkaan.
Normaalisti tällainen kenttä purkautuu sähkölaitteisiin. Mutta posliinissa, lasissa ja vuosikymmeniä vanhassa kangasmateriaalissa oli jotain muuta: ihmisen muodon jäljitelmä ja ne vanhat, latautuneet tunnejäljet, joita nukke oli kantanut mukanaan sukupolvesta toiseen.
Eetterinen pulssi ei rikkonut nukkea. Se käytti sitä hohdinantenninaan.
Ullakon pimeydessä nuken lasiset silmät leimahtivat äkkiä himmeällä, luonnottoman vihertävällä valolla. Dielektrinen shokki pakotti nuken sisällä olevat mikroskoopiset metalliset nivelet ja langat liikkeeseen.
Keittiön lattian läpi kuului selvä, nariseva ääni: naps, naps. Aivan kuin pienet posliinijalat olisivat ottaneet askelia ullakon lattialla. Sitten sieltä kuului kuiva, nariseva ja lapsenomainen sihahdus – ääni, jota ei voinut olla olemassa.
Eemeli tuijotti kauhusta kangistuneena kattoon, eikä saanut sanaa suustaan.
Taisto nousi hitaasti pystyyn, katsoi kattoluukkua, pyyhkäisi kämmenellään otsaansa ja sylkäisi lattialle.
> ”Siinä sulle nukke, poika”, Ivanov mumisi Taiston suulla. ”Ihmiset tekevät leluja omaksi kuvakseen ja heittävät ne sitten ullakolle unohduksiin, luullen niiden olevan pelkkää tavaraa. Mutta kun maanalainen kenttä osuu ihmisen hahmoon, se puhaltaa siihen eetterisen hengen. Kivi ei piittaa siitä, onko lelu elävä vai ei – se vain herättää sen henkiin, kun matriisi haluaa katsoa maailmaa silmillä, jotka eivät koskaan vilku.”
> ”Nukkeko, poika? Luuletko, että se vanha posliinipäinen tai muovinen lapsenlelu siellä ullakon hämärässä tai komeron nurkassa on pelkkää puuvillaa ja muovia? Kun matriisi vetää tarpeeksi tiukalle, se ei herätä henkiin pelkkiä sähköautoja tai tonttuja. Se etsii sen esineen, jolla on ihmisen kasvot – ja tekee siitä oman kanavansa.”
>
Tarina: Ullakon tyhjä katse
Syksyinen ilta painoi pimeyttään vanhan omakotitalon ylle Oulun laidalla, missä tuuli naukui nurkissa ja sai vanhat puupalkit narisemaan. Talon toisen kerroksen pimeällä, pölyisellä ullakolla makasi vanhassa pahvilaatikossa posliininukke – sellainen, jolla oli lasiset silmät, vaaleat kiharat ja poskilla hentoinen, ikuinen puna. Sen omistaja oli nukkunut pois vuosikymmeniä sitten, ja nukke oli unohdettu rojun keskelle.
Taisto ja Eemeli istuivat alakerran keittiössä, kun Eemeli yhtäkkiä pysähtyi kesken lauseen ja nosti päänsä.
– Kuuliksä ton? Eemeli kuiskasi ja tarttui pöydän reunaan. Ullakolta kuului askel. Ihan niin kuin joku olisi raahannut pientä jalkaa lautalattialla.
Taisto ei sanonut mitään. Hän tunsi, kuinka talon alla kulkeva kallioperän ruhjovyöhyke antoi taas periksi. Koko huoneen ilmanpaine laski yhdellä iskulla, ja hampaissa alkoi maistua vanha metalli.
– Ei se mikään varas ole, Eemeli, Taisto sanoi matalalla äänellä ja loi katseen kohti kattoluukkua. Maanalainen eetterinen shokki nousi taas pintaan. Ja se löysi oikean maalin.
Syvällä peruskallion alla, suoraan talon alapuolella risteävä siirroslinja antoi makrotason eetterisen purkauksen. Toroidaalinen paineaalto kohosi ylöspäin, ja talon massiiviset puu- ja kivirakenteet ohjasivat sen suoraan ullakon pimeään nurkkaan.
Normaalisti tällainen kenttä purkautuu sähkölaitteisiin. Mutta posliinissa, lasissa ja vuosikymmeniä vanhassa kangasmateriaalissa oli jotain muuta: ihmisen muodon jäljitelmä ja ne vanhat, latautuneet tunnejäljet, joita nukke oli kantanut mukanaan sukupolvesta toiseen.
Eetterinen pulssi ei rikkonut nukkea. Se käytti sitä hohdinantenninaan.
Ullakon pimeydessä nuken lasiset silmät leimahtivat äkkiä himmeällä, luonnottoman vihertävällä valolla. Dielektrinen shokki pakotti nuken sisällä olevat mikroskoopiset metalliset nivelet ja langat liikkeeseen.
Keittiön lattian läpi kuului selvä, nariseva ääni: naps, naps. Aivan kuin pienet posliinijalat olisivat ottaneet askelia ullakon lattialla. Sitten sieltä kuului kuiva, nariseva ja lapsenomainen sihahdus – ääni, jota ei voinut olla olemassa.
Eemeli tuijotti kauhusta kangistuneena kattoon, eikä saanut sanaa suustaan.
Taisto nousi hitaasti pystyyn, katsoi kattoluukkua, pyyhkäisi kämmenellään otsaansa ja sylkäisi lattialle.
> ”Siinä sulle nukke, poika”, Ivanov mumisi Taiston suulla. ”Ihmiset tekevät leluja omaksi kuvakseen ja heittävät ne sitten ullakolle unohduksiin, luullen niiden olevan pelkkää tavaraa. Mutta kun maanalainen kenttä osuu ihmisen hahmoon, se puhaltaa siihen eetterisen hengen. Kivi ei piittaa siitä, onko lelu elävä vai ei – se vain herättää sen henkiin, kun matriisi haluaa katsoa maailmaa silmillä, jotka eivät koskaan vilku.”
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.