Pattayan rakkaista viis, kuka niist, mitään välittää, pähkinävuoren huipulle, hengästymättä yhtään viidennen, danin tason saavutettuaan.
Not.
Pariisin iltahämärässä, missä katuvalot heijastuivat Seine-joen pintaan kuin huonosti pestyt kristallilasit, istui Posso Pasanen. Posso oli Mies, jonka korkeakoulututkintonsa olivat niin uljaita, että hän muisti mainita sen vähintään kahdesti ennen alkuruokaa, ja jonka ranskankielen taito – tuo kuuluisa sujuva ränskä – soljui suustaan kuin ydinsodan jälkeinen Ladan moottoriöljy.
Hänen pöytäseuranaan istui Senssu, Posson oma miljonäärimielikuvitusystävä. Senssu oli upporikas, mutta hänellä oli yksi perustavanlaatuinen luonteenpiirre: hän oli niin henkeen ja vereen pihtari, että pelkkä ajatus tippaamisesta aiheutti hänelle kuvitteellisen sydänkohtauksen.
"Mon ami," Posso aloitti ja pyöräytti isoa R-kirjainta niin syvältä kurkusta, että viereisen pöydän pariskunta luuli hänen tukehtuvan. "Tänään minun kulinaarinen kieleni kokee elämänsä nuolaisun. Olemme valinneet tämän kaupungin parhaan sisäfilepihvin."
Senssu nyökkäsi hyväksyvästi. Hän piti tästä AIDOSTA(!) ravintolasta, koska se oli hänen mielikuvissaan täysin ilmainen. Todellisuudessa Senssu oli jo laskenut mielessään, kuinka monta eurosenttiä Posso säästäisi, jos he pyytäisivät hanavettä ja söisivät pelkkiä pöytään kuuluvia paahtoleivänmuruja kedsupilla.
Tarjoilija saapui ja laski Posson eteen lautasen. Posson silmät laajenivat. Kulinaarinen kieli teki pienen, odottavan kierroksen hänen huulillaan. Siinä se oli: historian paras sisäfilepihvi.
Mutta hetkinen. Pihvi oli kylmä. Se oli täysin raaka. Se oli itse asiassa tartar-pihvi.
Posso, jonka akateeminen ylivertaisuus esti häntä koskaan myöntämämämästä virhettään, loi Senssuun merkitsevän katseen.
"Katsos, Senssu". Tavalliset kuolevaiset ja Pattayan rakkaat, paistavat lihansa, niitä, etenkin sisäfileitä, hunajalla injektiomatta.
"Vai niin Senssu". He reppanat tuhoavat proteiinin molekyylirakenteen! "Mutta minä, korkeasti koulutettu gastronomian airut, nautin sisäfileeni juuri näin: hienonnettuna, raakana ja ranskalaisella eleganssilla."
Mielikuvitusmiljonääri Senssu hieroi näkymättömiä käsiään yhteen. Hänen pihtarin sydämensä lauloi onnesta.
"Erinomaista, Posso! Ajattele, kuinka paljon ravintola säästää sähkö- ja kaasulaskuissa, kun heidän ei tarvitse edes käynnistää liettä sinua varten! "
"Tämän annoksen pitäisi olla puolet halvempi. Odotahan, kunhan lasku tulee – minä varmistan, että emme maksa penniäkään tästä 'paistoenergian puutteesta' ."
Posso upotti haarukkansa raakaan lihaan, nuolaisi huuliaan ja mutisi suu täynnä: Magnifique. Hän oli varma, että koko Pariisi katseli häntä ihaillen. Senssu taas istui tyytyväisenä vieressä, laskien mielessään, kuinka monta euroa säästyisi, jos Posso nuolisi lautasen niin puhtaaksi, ettei sitä tarvitsisi edes tiskata.
Not.
Pariisin iltahämärässä, missä katuvalot heijastuivat Seine-joen pintaan kuin huonosti pestyt kristallilasit, istui Posso Pasanen. Posso oli Mies, jonka korkeakoulututkintonsa olivat niin uljaita, että hän muisti mainita sen vähintään kahdesti ennen alkuruokaa, ja jonka ranskankielen taito – tuo kuuluisa sujuva ränskä – soljui suustaan kuin ydinsodan jälkeinen Ladan moottoriöljy.
Hänen pöytäseuranaan istui Senssu, Posson oma miljonäärimielikuvitusystävä. Senssu oli upporikas, mutta hänellä oli yksi perustavanlaatuinen luonteenpiirre: hän oli niin henkeen ja vereen pihtari, että pelkkä ajatus tippaamisesta aiheutti hänelle kuvitteellisen sydänkohtauksen.
"Mon ami," Posso aloitti ja pyöräytti isoa R-kirjainta niin syvältä kurkusta, että viereisen pöydän pariskunta luuli hänen tukehtuvan. "Tänään minun kulinaarinen kieleni kokee elämänsä nuolaisun. Olemme valinneet tämän kaupungin parhaan sisäfilepihvin."
Senssu nyökkäsi hyväksyvästi. Hän piti tästä AIDOSTA(!) ravintolasta, koska se oli hänen mielikuvissaan täysin ilmainen. Todellisuudessa Senssu oli jo laskenut mielessään, kuinka monta eurosenttiä Posso säästäisi, jos he pyytäisivät hanavettä ja söisivät pelkkiä pöytään kuuluvia paahtoleivänmuruja kedsupilla.
Tarjoilija saapui ja laski Posson eteen lautasen. Posson silmät laajenivat. Kulinaarinen kieli teki pienen, odottavan kierroksen hänen huulillaan. Siinä se oli: historian paras sisäfilepihvi.
Mutta hetkinen. Pihvi oli kylmä. Se oli täysin raaka. Se oli itse asiassa tartar-pihvi.
Posso, jonka akateeminen ylivertaisuus esti häntä koskaan myöntämämämästä virhettään, loi Senssuun merkitsevän katseen.
"Katsos, Senssu". Tavalliset kuolevaiset ja Pattayan rakkaat, paistavat lihansa, niitä, etenkin sisäfileitä, hunajalla injektiomatta.
"Vai niin Senssu". He reppanat tuhoavat proteiinin molekyylirakenteen! "Mutta minä, korkeasti koulutettu gastronomian airut, nautin sisäfileeni juuri näin: hienonnettuna, raakana ja ranskalaisella eleganssilla."
Mielikuvitusmiljonääri Senssu hieroi näkymättömiä käsiään yhteen. Hänen pihtarin sydämensä lauloi onnesta.
"Erinomaista, Posso! Ajattele, kuinka paljon ravintola säästää sähkö- ja kaasulaskuissa, kun heidän ei tarvitse edes käynnistää liettä sinua varten! "
"Tämän annoksen pitäisi olla puolet halvempi. Odotahan, kunhan lasku tulee – minä varmistan, että emme maksa penniäkään tästä 'paistoenergian puutteesta' ."
Posso upotti haarukkansa raakaan lihaan, nuolaisi huuliaan ja mutisi suu täynnä: Magnifique. Hän oli varma, että koko Pariisi katseli häntä ihaillen. Senssu taas istui tyytyväisenä vieressä, laskien mielessään, kuinka monta euroa säästyisi, jos Posso nuolisi lautasen niin puhtaaksi, ettei sitä tarvitsisi edes tiskata.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tarina on aivan suoraa tekstiä Pasasenssun mikämikämaasta! Kiitos!
Ja munaki oli unohtunut