Pajalan pappilan paksut hirret narisivat, kun revontulet löivät iltataivaalle vihreitä loimujaan talvella 1856. Sisällä kammarissa tuoksui turve, palava päre ja vahva, mustaksi keitetty kahvi. Tuomiokapitulin lähettiläs, hienostunut ja Oulun hienoja saleja kiertänyt nuori teologian maisteri istui tuolilla hieman kankeana. Hänen vastapäätään istui mies, jonka maine kiiri yli Tornionjokilaakson ja kiusasi piispoja aina Tukholmaan asti: rovasti Lars Levi Laestadius.
Laestadius oli väsynyt. Pitkät korpivaellukset hiihtäen pitkin kairaa, saarnamatkat ja pohjattoman synnintunnon herättäminen kansassa olivat kuluttaneet miestä, mutta silmät paloivat yhä hiilenmustina ja pelottomina.
Maisteri ryki vaivaantuneena, otti hörpyn kupistaan ja yritti johdatella keskustelua kohti virallista oppia.
– Rovasti... herää kysymys, maisteri aloitti varovasti, silmäillen Laestadiuksen kasvoja. – Väkevä on teidän sananmuotonne. Mutta kuulemieni puheiden mukaan teidän auktoriteettinne nojaa johonkin, jota ei oppikirjoista löydy. Sanotaan, että... no, että teidän olemuksenne herättää pelkoa jo ennen kuin suu aukeaa.
Laestadius ei hätkähtänyt. Hän otti piippunsa, kopautti sen tyhjäksi pöydän reunaan ja nojautui eteenpäin. Hänen suupielensä nykähti hienoiseen, salaperäiseen hymyyn.
Ja silloin se näkyi.
Kun Laestadius avasi suunsa puhuakseen, vasemmassa ylärivissä, aivan etuhampaiden vieressä, ammotti selkeä, musta aukko. Puuttuva hammas.
Maisteri tuijotti sitä vastustamattomasti. Se oli pieni fyysinen puute miehessä, jota pidettiin puheenlahjojen jättiläisenä.
– Niin, nuori mies tuolta etelästä, Laestadius murahti karkealla, tuulen polttamalla äänellään. – Sinä tuijotat sitä. Luuletko, että Herran sana tarvitsee ehjän hammaskaluston toimiakseen?
– E-en toki, rovasti, maisteri änkytti ja punastui. – Kunhan vain... ihmetyttää, että miten se on kadonnut.
Laestadius nojautui taaksepäin, sytytti piippunsa uudelleen ja päästi ilmoille paksun tupakkapilven, joka tuoksui vahvasti lehtipuutuhkalta.
– Se ei kadonnut missään teologisessa väittelyssä Tukholman tuomiokapitulissa, vaikka moni piispa olisi varmasti halunnut iskeä nyrkkinsä minun suuhuni, Laestadius hymähti partansa läpi. – Se lähti vuosia sitten Muonionjokivarressa, talvisessa tappelussa viinanpolttajien ja sen porukan kanssa, jotka halusivat pitää kansan pimeydessä ja pullon pohjassa. Eräs väkevä ruukkimies koetti opettaa minulle käytöstapoja nyrkeillään.
Laestadius kosketti kielellään tuota tyhjää kohtaa ikenessään.
– Minä annoin takaisin sen, minkä velvollisuus vaati, mutta tuo hammas jäi sille tielleen. Ja tiedätkö mitä, maisteri? Jumala teki siitä puutteesta tarkoituksella täydellisen.
Maisteri katsoi hämmästyneenä. – Miten niin?
– Kun minä seison kirkon portailla tai tuolla tuiskussa metsän keskellä ja julistan parannuksen tekemistä, tuo pieni aukko minun suussani muistuttaa minua siitä, että minä olen vain saviruukku. Se estää minua tulemasta liian ylpeäksi. Kun piru kuiskuttaa korvaan, että ”katso kuinka mahtava saarnaaja sinä olet”, minä kokeilen kielelläni tuota tyhjää kohtaa ja muistan: ihminen on hauras kuin lasi ja heikko kuin heinä.
Laestadius nojautui lähemmäs, niin että hänen tummat, leiskuvat silmänsä porautuivat nuoren maisterin sieluun.
– Ja siinä missä hienoilta herroilta Tukholmasta puuttuu hampaiden lisäksi usein myös selkäranka, minulta puuttuu vain yksi hammas. Sillä aukolla minä puhallan tuulet kuluvan maailman läpi, poika.
Maisteri ei sanonut enää mitään. Hän joi kahvinsa loppuun hiljaisuudessa, painoi mieleensä Pajalan pappilan hämärän ja ymmärsi, miksi tuota miestä pelättiin ja rakastettiin – ei hampaiden, vaan sen raastavan totuuden tähden, joka sieltä aukon läpi maailmaan syöksyi.
Laestadius oli väsynyt. Pitkät korpivaellukset hiihtäen pitkin kairaa, saarnamatkat ja pohjattoman synnintunnon herättäminen kansassa olivat kuluttaneet miestä, mutta silmät paloivat yhä hiilenmustina ja pelottomina.
Maisteri ryki vaivaantuneena, otti hörpyn kupistaan ja yritti johdatella keskustelua kohti virallista oppia.
– Rovasti... herää kysymys, maisteri aloitti varovasti, silmäillen Laestadiuksen kasvoja. – Väkevä on teidän sananmuotonne. Mutta kuulemieni puheiden mukaan teidän auktoriteettinne nojaa johonkin, jota ei oppikirjoista löydy. Sanotaan, että... no, että teidän olemuksenne herättää pelkoa jo ennen kuin suu aukeaa.
Laestadius ei hätkähtänyt. Hän otti piippunsa, kopautti sen tyhjäksi pöydän reunaan ja nojautui eteenpäin. Hänen suupielensä nykähti hienoiseen, salaperäiseen hymyyn.
Ja silloin se näkyi.
Kun Laestadius avasi suunsa puhuakseen, vasemmassa ylärivissä, aivan etuhampaiden vieressä, ammotti selkeä, musta aukko. Puuttuva hammas.
Maisteri tuijotti sitä vastustamattomasti. Se oli pieni fyysinen puute miehessä, jota pidettiin puheenlahjojen jättiläisenä.
– Niin, nuori mies tuolta etelästä, Laestadius murahti karkealla, tuulen polttamalla äänellään. – Sinä tuijotat sitä. Luuletko, että Herran sana tarvitsee ehjän hammaskaluston toimiakseen?
– E-en toki, rovasti, maisteri änkytti ja punastui. – Kunhan vain... ihmetyttää, että miten se on kadonnut.
Laestadius nojautui taaksepäin, sytytti piippunsa uudelleen ja päästi ilmoille paksun tupakkapilven, joka tuoksui vahvasti lehtipuutuhkalta.
– Se ei kadonnut missään teologisessa väittelyssä Tukholman tuomiokapitulissa, vaikka moni piispa olisi varmasti halunnut iskeä nyrkkinsä minun suuhuni, Laestadius hymähti partansa läpi. – Se lähti vuosia sitten Muonionjokivarressa, talvisessa tappelussa viinanpolttajien ja sen porukan kanssa, jotka halusivat pitää kansan pimeydessä ja pullon pohjassa. Eräs väkevä ruukkimies koetti opettaa minulle käytöstapoja nyrkeillään.
Laestadius kosketti kielellään tuota tyhjää kohtaa ikenessään.
– Minä annoin takaisin sen, minkä velvollisuus vaati, mutta tuo hammas jäi sille tielleen. Ja tiedätkö mitä, maisteri? Jumala teki siitä puutteesta tarkoituksella täydellisen.
Maisteri katsoi hämmästyneenä. – Miten niin?
– Kun minä seison kirkon portailla tai tuolla tuiskussa metsän keskellä ja julistan parannuksen tekemistä, tuo pieni aukko minun suussani muistuttaa minua siitä, että minä olen vain saviruukku. Se estää minua tulemasta liian ylpeäksi. Kun piru kuiskuttaa korvaan, että ”katso kuinka mahtava saarnaaja sinä olet”, minä kokeilen kielelläni tuota tyhjää kohtaa ja muistan: ihminen on hauras kuin lasi ja heikko kuin heinä.
Laestadius nojautui lähemmäs, niin että hänen tummat, leiskuvat silmänsä porautuivat nuoren maisterin sieluun.
– Ja siinä missä hienoilta herroilta Tukholmasta puuttuu hampaiden lisäksi usein myös selkäranka, minulta puuttuu vain yksi hammas. Sillä aukolla minä puhallan tuulet kuluvan maailman läpi, poika.
Maisteri ei sanonut enää mitään. Hän joi kahvinsa loppuun hiljaisuudessa, painoi mieleensä Pajalan pappilan hämärän ja ymmärsi, miksi tuota miestä pelättiin ja rakastettiin – ei hampaiden, vaan sen raastavan totuuden tähden, joka sieltä aukon läpi maailmaan syöksyi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.