turkulaisperhe päätyi muuttamaan Turusta Pohjois-Karjalan Lieksaan

Tiedän paluumuuttajia, jota ovat luopuneet jopa työpaikastaan Etelä-Suomessa päästäkseen Pohjois- Karjalaan kauniin luonnon keskelle. Useilla vastaanotto on ollut tyly, työtä ei löydy mistään ja elellään nyt pakon sanelemana päivärahoilla ja alueella vain työn saanti vaikeutuu.

pahoin pelkään että heille selviää että lieksaan muutto oli virhe paikallsen mentaliteetin takia joka perustuu mukavan esittämiseen. todellisuudessa muualta muuttavie ei koskaan aidosti hyväksytä joukkoon. kieroilua, juoruilua ja kyttäämistä on ja kateus on suunnatonta.

muualta tulevat ei useinkaan tiedä millainen mentaliteetti pohjoiskarjalassa on. se selviää usein liian myöhään.

Turkulainen Virtasen perhe – isä Ville, äiti Sari ja teini-ikäinen Eetu – seisoivat uuden kotinsa pihalla Lieksan Reunatiellä. Muutto Varsinais-Suomen kulttuurimaisemista Pohjois-Karjalan korpeen oli ollut Villen idea ("Haluan kokea jotain aitoa!"), mutta heti ensihetkistä lähtien oli selvää, että Lieksassa "aito" tarkoitti jotain aivan muuta kuin mihin Aurajoen rannoilla oli totuttu.

Heidän purkaessaan muuttokuormaa hiljaisen kadun rikkoi outo, metallinen rämisevä ääni. Kadun päästä suoraan heitä kohti viiletti kolmen miehen kolonna. Miehet olivat silminnähden vapautettuja työelämän velvoitteista, ja he etenivät pelkällä takarenkaalla – he keulivat Jopoilla uskomattoman pitkiä matkoja, verkkahousujen lahkeet ketjusuojassa lepattuen.

"Kato poika, täällähän harrastetaan taitopyöräilyä!" Ville hihkaisi yrittäen pitää yllä turkulaista positiivisuutta.

Kun joukkion keulat lopulta laskeutuivat maahan Virtasten postilaatikon kohdalla, kolmikon keulamies – mies, jonka karismasta ja kulahtaneesta tuulipuvusta tunnisti heti työttömien johtajan, Joren – nosti kättään tervehdykseen.

"Tervepä terve, etelän varikset", Jore huusi rennosti. "Myö ollaan tässä matkalla serkkulikalle saunomaan. Hikoillaan viikon kuonat pois."

Sari katsoi miesten pyöräntakoja, joihin oli köytetty mustekaloilla useampia pahvisia laatikoita. "Onko teillä... paljonkin saunajuomaa mukana?" hän kysyi varovasti.

Jore naurahti ja taputti yhtä laatikoista, jonka kyljessä loisti punavalkoinen teksti. "Pircca-olut, nääs. Tää on meidän työttömien suosikkijuoma. Halpaa kuin saippua ja menee päähän kuin halko. Haluattako maistaa?"

Ville kieltäytyi kohteliaasti vedoten muuttokiireisiin. Jore nyökkäsi ymmärtäväisesti, polkaisi Joponsa taas yhdelle pyörälle ja huusi mennessään: "Käykäähän pojat tutustumassa kylään! Muistakaa tsekata Heikkiläntien kattoterassi ja käykää Muskotissa kahvilla, siellä on kylän parhaat jutut!"

Seuraavana päivänä Virtaset päättivät ottaa Joren neuvoista vaarin ja lähtivät tutkimaan uutta kotikaupunkiaan. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli mystinen Heikkiläntie. Kun he saapuivat paikalle, he hieraisivat silmiään. Keskellä perinteistä pohjoiskarjalaista taajamanäkymää kohosi rakennelma, joka toi mieleen urbaanin arkkitehtuurin kokeellisen huipentuman: paikallinen kattoterassi, jossa yhdistyivät tee-se-itse-henki ja Lieksan omintakeinen eksotiikka. Katolla istuskeli muutama paikallinen nauttimassa syysauringosta, tietenkin Pircca-tölkki kädessään.

"Tämähän on melkein kuin Turun jokirannan kattoterassit, vähän vain... pelkistetympi", Ville muotoili diplomaattisesti.

Matka jatkui keskustaan, jossa he suuntasivat Joren suosittelemaan Muskottiin. Kahvilan ovesta astuessaan Virtaset upposivat suoraan paikallisen sosiaalisen elämän ytimeen. Ilmassa tuoksui tuore korvapuusti ja kahvi. Nurkkapöydässä istui ryhmä miehiä, jotka analysoivat kiihkeästi paikallispolitiikkaa ja pohtivat, kuka oli nähnyt Joren keulivan pisimpään ilman käsiä. Kahvilan lämmin ja hieman omintakeinen tunnelma sulatti jopa teini-ikäisen Eetun sydämen, ja hän vaati saada toisenkin viinerin.

Kotimatkalla Reunatielle Virtaset päättivät kävellä pienen joen ylittävän reitin kautta. Sillan kupeessa he näkivät vanhan puisen kyltin, johon oli kaiverrettu kuluneilla kirjaimilla jotain, mikä sai Sarin nostamaan kulmiaan.

"Ville, katso. Mikä tuon sillan nimi on?"

Ville tihrusti kylttiä. "Siinä lukee... paljaalla panijan silta."

Juuri silloin Jore rullasi paikalle Jopollaan, tällä kertaa molemmat renkaat maassa, ilmeisesti saunasta puhtaana ja virkistyneenä. Hän huomasi perheen ihmettelyn.

"Joo, se on kato historiallinen paikka", Jore selitti asiantuntuntevasti ja nojasi pyöränsä tankoon. "Lieksassa asiat sanotaan suoraan, eikä täällä turhia peitellä. Siinä on moni rakkaustarina saanut alkunsa... tai ainakin loppunsa."

Sari ja Ville katsoivat toisiaan ja alkoivat nauraa. Turkulainen jäykkyys karisi pikkuhiljaa pois. Lieksa oli kieltämättä omituinen, täynnä Jopolla keulivia elämäntapataiteilijoita, Pircca-olutta ja erikoisesti nimettyjä maamerkkejä. Mutta kaikessa omituisuudessaan se oli myös uskomattoman välitön ja lämmin paikka.

"Tiedätkö Ville", Sari sanoi, kun he kääntyivät takaisin Reunatielle. "Luulen, että me tullaan viihtymään täällä."

"Kyl maar", Ville vastasi ja mietti jo salaa, mistä saisi ostettua itselleen käytetyn Jopon.

lieksassa lapsia jotka tulee muualta, tullaan lähes varmuudella kiusaamaan. kun kiusaamisen kulttuuri ulottuu paikallisiinkin. ja myös aikuiset on kiusaajia suurin osa alueella.

toivon parasta heille mutta pelkään että käy kuten muillekin tulijoille..lian myöhään selviää se miten kuppikuntaisia ja ilkeitä paikalliset maakunnassa on suurin osa.

Huomioikaa, että he tulivat töihin ja he löysivät töitä. Omituinen juttu, kun lieskalaiset eivät pääse töihin. Kertoo, että lieskalaiset ovat pohjasakkaa, eikä kelpaa edes sosiaalitoimistoon.