Huoneessa tuoksui vanha paperi, tärpätti ja palanut talikynttilä. Kynttilänliekki vavahti, kun ikkunan läpi vetävä syysyö painoi lasia vasten.
Pöydän ääressä istui mies, jonka sormet olivat karhentuneet telttakankaan ompelusta ja kulkurin poluista. Hänen silmissään oli se sama väsymätön tuli, joka oli leimunnut Korintin kirjeitä sanellessa, mutta nyt huoneessa ei ollut seurakuntaa, ei riitoja eikä juutalaisia ja pakanoita vaatimassa tilintekoa. Oli vain hiljaisuus ja se lause, joka oli kaiverrettu syvälle hänen omiin luihinsa: ”Vaan jos eivät voi itseään pidättää, niin naikoot; sillä parempi on naida kuin palaa.”
Paavali – vai oliko hän enää pelkkä Paavali, vai mies nimeltä Saul, joka oli kokenut taivaan valot ja piikin lihassaan – nojasi otsaansa kämmeniinsä.
Ihmiset olivat lukeneet tuon lauseen vuosisadasta toiseen omien lukkojensa läpi. He olivat tehneet siitä säännön, lukon ja kahleen, laillistetun pakkopaikan tai synnin kynnyksen. Mutta harva tiesi, miltä tuntui se todellinen liekki. Se ei ollut mitään viatonta nuotiota tai kodin lämpöä. Se oli se polte, joka repi ihmistä hajalle silloin, kun taivas ja maa repivät eri suuntiin, kun liha ja henki taistelivat samassa rinnassa, eikä lepoa löytynyt mistään.
Hän katsoi käsiään. Ne olivat parantaneet, ne olivat kirjoittaneet kuolemattomia sanoja, mutta ne olivat myös jääneet kylmiksi yksinäisyyden yössä.
Ovi avautui hiljaa. Huoneeseen astui nainen, jonka askeleissa ei ollut vaatimusta eikä tuomiota. Hän oli nähnyt tarpeeksi öitä, jotta tiesi, mitä miehen kasvoilla lepäävä varjo tarkoitti. Hän ei tuonut mukanaan teologiaa eikä oppeja, vaan vain sen saman hauraan, ihmisen osan, joka tarvitsi toista, jotta ei murene tyhjyyteen.
Nainen pysähtyi pienen matkan päähän, laski kätemäisen kosketuksen Paavalin väsyneelle olkapäälle ja sanoi pehmeästi:
– Tuli on rauhoittunut, ystäväni. Ei tarvitse enää palaa.
Paavali kääntyi, otti naisen kädestä kiinni ja tunsi sen elävän, lämpimän painon. Siinä hetkessä, kaikkien lakien, matkojen, vankiloiden ja kiivaiden kirjeiden tuolla puolen, hän ymmärsi sen yksinkertaisen totuuden, jonka oli kerran kirjoittanut hätään: ihminen ei ole tehty palavaksi hiileksi, joka kuluttaa itsensä loppuun tyhjiössä. Hänet oli tehty elämään.
Pöydän ääressä istui mies, jonka sormet olivat karhentuneet telttakankaan ompelusta ja kulkurin poluista. Hänen silmissään oli se sama väsymätön tuli, joka oli leimunnut Korintin kirjeitä sanellessa, mutta nyt huoneessa ei ollut seurakuntaa, ei riitoja eikä juutalaisia ja pakanoita vaatimassa tilintekoa. Oli vain hiljaisuus ja se lause, joka oli kaiverrettu syvälle hänen omiin luihinsa: ”Vaan jos eivät voi itseään pidättää, niin naikoot; sillä parempi on naida kuin palaa.”
Paavali – vai oliko hän enää pelkkä Paavali, vai mies nimeltä Saul, joka oli kokenut taivaan valot ja piikin lihassaan – nojasi otsaansa kämmeniinsä.
Ihmiset olivat lukeneet tuon lauseen vuosisadasta toiseen omien lukkojensa läpi. He olivat tehneet siitä säännön, lukon ja kahleen, laillistetun pakkopaikan tai synnin kynnyksen. Mutta harva tiesi, miltä tuntui se todellinen liekki. Se ei ollut mitään viatonta nuotiota tai kodin lämpöä. Se oli se polte, joka repi ihmistä hajalle silloin, kun taivas ja maa repivät eri suuntiin, kun liha ja henki taistelivat samassa rinnassa, eikä lepoa löytynyt mistään.
Hän katsoi käsiään. Ne olivat parantaneet, ne olivat kirjoittaneet kuolemattomia sanoja, mutta ne olivat myös jääneet kylmiksi yksinäisyyden yössä.
Ovi avautui hiljaa. Huoneeseen astui nainen, jonka askeleissa ei ollut vaatimusta eikä tuomiota. Hän oli nähnyt tarpeeksi öitä, jotta tiesi, mitä miehen kasvoilla lepäävä varjo tarkoitti. Hän ei tuonut mukanaan teologiaa eikä oppeja, vaan vain sen saman hauraan, ihmisen osan, joka tarvitsi toista, jotta ei murene tyhjyyteen.
Nainen pysähtyi pienen matkan päähän, laski kätemäisen kosketuksen Paavalin väsyneelle olkapäälle ja sanoi pehmeästi:
– Tuli on rauhoittunut, ystäväni. Ei tarvitse enää palaa.
Paavali kääntyi, otti naisen kädestä kiinni ja tunsi sen elävän, lämpimän painon. Siinä hetkessä, kaikkien lakien, matkojen, vankiloiden ja kiivaiden kirjeiden tuolla puolen, hän ymmärsi sen yksinkertaisen totuuden, jonka oli kerran kirjoittanut hätään: ihminen ei ole tehty palavaksi hiileksi, joka kuluttaa itsensä loppuun tyhjiössä. Hänet oli tehty elämään.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olisi pitänyt sanoa, että noin siinä käy kun koko ikänsä kirjoittelee valheita ja jotkut vielä uskoo niitä.
Ilkkua olisi pitänyt, ivata ja viisastella kuten tapoihin kuuluu.