Tie Jerusalemista Jerikoon oli kapea käärmeenpolku, joka kiemurteli karuissa, paahtavissa rotkoissa. Se oli pelätty reitti, sillä rosvot väijyivät kivenlohkareiden takana, eikä kukaan kulkenut siitä yksin ilman pelkoa. Mutta muuan mies oli lähtenyt matkaan ja joutunut rosvojen käsiin. He olivat riisuneet hänet alasti, lööneet verille ja jättäneet puolikuolleena kivikkoon hiekan keskelle.
Aurinko porotti armottomasti, eikä auttajaa näkynyt. Ensin ohi kulki pappi, joka vilkaisi maassa makaavaa verta, käänsi katseensa pois ja kiirehti tien toista reunaa turvaan. Sitten tuli temppelipalvelija, astui lähemmäs, näki ruhjeet ja hänkin meni ohi, sillä rituaalinen puhtaus oli hänelle tärkeämpi kuin toisen ihmisen henki. Veri ja kärsimys olivat vaarallisia asioita; niihin ei haluttu sotkeutua.
Sitten tiellä alkoi kuulua aasinkavioiden kopsetta.
Samarialainen matkamies pysäytti eläimensä. Hänen kansansa oli ryhmä, jota juutalaiset halveksivat ja joiden kanssa ei ollut mitään tekemistä. Mutta kun hän näki maassa makaavan miehen – jonka otsa oli halki, vaatteet riekaleina ja hengitys rämisevän pinnallista – hän ei kysynyt, mikä mies oli syntyperältään tai mihin uskontoon hän kuului. Hän näki vain ihmisen, joka oli kuolemaisillaan.
Samarialainen laskeutui polvilleen hiekkaan.
Hän otti esiin matkakääreestään öljyä ja viiniä. Viinillä hän huuhdeli varovasti veriset ja pölyiset haavat, jotta lika ei tulehtuisi, vaikka mies parkaisi kivusta tajun rajamailla. Sitten hän kaatoi pehmentävää öljyä pahimpien ruhjeiden päälle. Hänen sormensa olivat kareat, mutta liikkeet olivat yllättävän hellät.
Kankaasta repimillään liinoilla hän sitoi miehen pään, kädet ja vuotavat kyljet tiukasti mutta lempeästi, ettei veri enää valuisi. Siinä kivisellä ja syrjäisellä tiellä ei ollut todistajia, vain kaksi miestä, joista toinen oli hylätty ja toinen kumartunut alas tekemään sen, minkä muut olivat ohittaneet.
Kun haavat olivat sidotut, samarialainen nosti miehen vaivoin oman aasinsa selkään, tuki häntä matkan ajan käsillään ja käveli itse vierellä raskaassa pölyssä, kunnes he saavuttivat majatalon. Siellä hän hoivasi miestä yön yli, maksoi isännälle pitää huolta tuntemattomasta niin kauan kuin tarvitsisi, ja lupasi palata maksamaan loputkin.
Laupias ei vaatinut mitään vastapalvelusta. Hän vain antoi kaiken sen armonsa, jota maailma ei ollut suostunut antamaan sille, joka sitä eniten tarvitsi.
Aurinko porotti armottomasti, eikä auttajaa näkynyt. Ensin ohi kulki pappi, joka vilkaisi maassa makaavaa verta, käänsi katseensa pois ja kiirehti tien toista reunaa turvaan. Sitten tuli temppelipalvelija, astui lähemmäs, näki ruhjeet ja hänkin meni ohi, sillä rituaalinen puhtaus oli hänelle tärkeämpi kuin toisen ihmisen henki. Veri ja kärsimys olivat vaarallisia asioita; niihin ei haluttu sotkeutua.
Sitten tiellä alkoi kuulua aasinkavioiden kopsetta.
Samarialainen matkamies pysäytti eläimensä. Hänen kansansa oli ryhmä, jota juutalaiset halveksivat ja joiden kanssa ei ollut mitään tekemistä. Mutta kun hän näki maassa makaavan miehen – jonka otsa oli halki, vaatteet riekaleina ja hengitys rämisevän pinnallista – hän ei kysynyt, mikä mies oli syntyperältään tai mihin uskontoon hän kuului. Hän näki vain ihmisen, joka oli kuolemaisillaan.
Samarialainen laskeutui polvilleen hiekkaan.
Hän otti esiin matkakääreestään öljyä ja viiniä. Viinillä hän huuhdeli varovasti veriset ja pölyiset haavat, jotta lika ei tulehtuisi, vaikka mies parkaisi kivusta tajun rajamailla. Sitten hän kaatoi pehmentävää öljyä pahimpien ruhjeiden päälle. Hänen sormensa olivat kareat, mutta liikkeet olivat yllättävän hellät.
Kankaasta repimillään liinoilla hän sitoi miehen pään, kädet ja vuotavat kyljet tiukasti mutta lempeästi, ettei veri enää valuisi. Siinä kivisellä ja syrjäisellä tiellä ei ollut todistajia, vain kaksi miestä, joista toinen oli hylätty ja toinen kumartunut alas tekemään sen, minkä muut olivat ohittaneet.
Kun haavat olivat sidotut, samarialainen nosti miehen vaivoin oman aasinsa selkään, tuki häntä matkan ajan käsillään ja käveli itse vierellä raskaassa pölyssä, kunnes he saavuttivat majatalon. Siellä hän hoivasi miestä yön yli, maksoi isännälle pitää huolta tuntemattomasta niin kauan kuin tarvitsisi, ja lupasi palata maksamaan loputkin.
Laupias ei vaatinut mitään vastapalvelusta. Hän vain antoi kaiken sen armonsa, jota maailma ei ollut suostunut antamaan sille, joka sitä eniten tarvitsi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.