Palatsin marmoriset lattiat olivat kylmät kuningas Daavidin jalkojen alla, vaikka ilta-aurinko heitti pitkiä, verenpunaisia varjoja pitkin seinävaatteita. Israelin suurin hallitsija, jota kansat pelkäsivät ja laulut ylistivät, seisoi yksin valtaistuimensa edessä. Hänen omat sormensa olivat veressä – ei niinkään sodan miekasta, vaan siitä salatusta rikoksesta, jonka hän oli luullut peittäneensä syvään multiin.
Mutta Taivas ei unohda sitä, mitä ihminen yrittää salata.
Huoneen ilma tiheni äkkiä niin raskaaksi, että henkeä ahdisti. Valo sammui varjojen uumeniin, ja Daavidin eteen astui profeetta Natan. Mutta tällä kertaa Natanin silmissä ei ollut vain inhimillistä surua, vaan niiden takana paloi Pyhän Jumalan kuluttava, puhdas tuli.
Jumalan ankaruus ei ollut ihmisen raivoa; se oli ehdotonta, sietämätöntä totuutta. Se oli kirkkaus, jonka edessä mikään valhe ei voinut säilyä ehjänä.
”Sinä olet se mies,” Natanin ääni kaikui kuin vaskinen tuomio pimeässä huoneessa.
Sillä hetkellä Daavidin ylpeys, kuninkaan viitta ja sotapäällikön mahti revittiin kappaleiksi. Jumalan katse lankesi häneen – ei armollisena lohduttajana, vaan polttavana salamana, joka ei säästänyt mitään. Kaikki ne vuodet, jolloin Daavid oli uskonut olevansa valittu ja siksi oikeutettu tekemään omat sääntönsä, pirstoutuivat. Jumala ei katsonut hänen lahjojaan eikä hänen laulujaan, vaan sitä mätää, jonka kuninkaan sydän oli peittänyt valheella.
Daavidin polvet pettivät. Hän lankesi maahan kasvoilleen kiviselle lattialle, mutta edes siellä hän ei saanut rauhaa. Jumalan ankaruus painoi häntä maahan kuin lyijyinen vuori. Ilma hänen keuhkoistaan vietiin. Jokainen hengenveto poltti kuin tulinen hiili, ja hän tunsi olevansa kaiken pyhän edessä pelkkää tomua, inhottava ja hylätty luojaansa vastaan kapinoinut poloinen.
Herra ei lohduttanut häntä. Jumala seisoi hänen yläpuolellaan puhtaassa, armottomassa vanhurskaudessaan, vaatien täydellistä tilintekoa. Syyllisyyden kuorma oli niin musertava, että Daavid olisi halunnut vajota maan alle, kadota olemattomiin, sillä hän tajusi vihdoin, mitä tarkoittaa se, kun ihminen kohtaa kaikkivaltiaan Jumalan vihan pahuuttaan vastaan.
Siinä matalassa maassa, murskattuna ja täysin tyhjäksi poltettuna, kuningas ei enää yrittänyt puolustautua. Hän ei vedonnut saavutuksiinsa, ei öljyttyyn päähänsä eikä valtaansa. Hän vain makasi maassa, Jumalan ankaran tuomion alla, kunnes viimeinenkin itsepetoksen riekale paloi pois Herran kasvojen edessä.
Mutta Taivas ei unohda sitä, mitä ihminen yrittää salata.
Huoneen ilma tiheni äkkiä niin raskaaksi, että henkeä ahdisti. Valo sammui varjojen uumeniin, ja Daavidin eteen astui profeetta Natan. Mutta tällä kertaa Natanin silmissä ei ollut vain inhimillistä surua, vaan niiden takana paloi Pyhän Jumalan kuluttava, puhdas tuli.
Jumalan ankaruus ei ollut ihmisen raivoa; se oli ehdotonta, sietämätöntä totuutta. Se oli kirkkaus, jonka edessä mikään valhe ei voinut säilyä ehjänä.
”Sinä olet se mies,” Natanin ääni kaikui kuin vaskinen tuomio pimeässä huoneessa.
Sillä hetkellä Daavidin ylpeys, kuninkaan viitta ja sotapäällikön mahti revittiin kappaleiksi. Jumalan katse lankesi häneen – ei armollisena lohduttajana, vaan polttavana salamana, joka ei säästänyt mitään. Kaikki ne vuodet, jolloin Daavid oli uskonut olevansa valittu ja siksi oikeutettu tekemään omat sääntönsä, pirstoutuivat. Jumala ei katsonut hänen lahjojaan eikä hänen laulujaan, vaan sitä mätää, jonka kuninkaan sydän oli peittänyt valheella.
Daavidin polvet pettivät. Hän lankesi maahan kasvoilleen kiviselle lattialle, mutta edes siellä hän ei saanut rauhaa. Jumalan ankaruus painoi häntä maahan kuin lyijyinen vuori. Ilma hänen keuhkoistaan vietiin. Jokainen hengenveto poltti kuin tulinen hiili, ja hän tunsi olevansa kaiken pyhän edessä pelkkää tomua, inhottava ja hylätty luojaansa vastaan kapinoinut poloinen.
Herra ei lohduttanut häntä. Jumala seisoi hänen yläpuolellaan puhtaassa, armottomassa vanhurskaudessaan, vaatien täydellistä tilintekoa. Syyllisyyden kuorma oli niin musertava, että Daavid olisi halunnut vajota maan alle, kadota olemattomiin, sillä hän tajusi vihdoin, mitä tarkoittaa se, kun ihminen kohtaa kaikkivaltiaan Jumalan vihan pahuuttaan vastaan.
Siinä matalassa maassa, murskattuna ja täysin tyhjäksi poltettuna, kuningas ei enää yrittänyt puolustautua. Hän ei vedonnut saavutuksiinsa, ei öljyttyyn päähänsä eikä valtaansa. Hän vain makasi maassa, Jumalan ankaran tuomion alla, kunnes viimeinenkin itsepetoksen riekale paloi pois Herran kasvojen edessä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.