Tummat pilvet Oulujoen yllä
Syksyn viima ulvoi Oulujoen suistossa, mutta von Wrightin tapauksen jälkeinen rauha Salomaan tilalla jäi lyhyeksi. Oulun mustalaissuvuissa kiertävät nopeat ja tarkat puheet, ja tieto maaseudulla piileskelevästä, eriskummallisesta entisestä pietarilaisesta aatelisnaisesta oli kiirinyt kuin kulovalkea. Käräjäsaliin asti yltänyt skandaali ei ollut sammuttanut huhuja, vaan herättänyt uudenvuorisia intohimoja.
Eräänä tuulisena iltapäivänä tilan pihaan pysähtyi komea, mustaksi maalattu lakerikärry, jota veti vahva raamikas ruuna. Kärrystä astui alas Tammisen suvun mahtimies, oululainen hevoskauppias ja patriarkka Tauno Tamminen, jota kaupungin markkinoilla pelättiin ja kunnioitettiin. Taunolla oli selvä suunnitelma, ja sitä ohjasi ennen kaikkea mustasukkaisuus ja vanha kauna. Tauno oli nimittäin salaa katsellut pitkään maalaistalon isäntää, Jaakkoa, ja kokenut katkeruutta nähdessään tämän rinnalla saman Sofian, joka veti puoleensa puheita ja ihailua.
Tauno astui tupaan kutsumatta, kultaketjut rinnallaan kilisten, ja toi mukanaan vahvan tupakan ja hevosen nahan tuoksun.
”Kuulehan, Sofia”, Tauno aloitti matalalla, käskevällä äänellä, astustellen suoraan pirttiin kuin herra talossa. ”Oulussa puhutaan teistä liikaa. Tuo teidän Jaakkonne on katsellut väärään suuntaan jo aivan tarpeeksi pitkään, ja miehen pitää pysyä siellä, minne se kuuluu. Siitä miehestä on vain vaivaa.”
Tauno virnisti viekkaasti ja viittasi ulos ikkunasta. Kärryn luona seisoi nuori, komea ja tulinen Tammisen suvun poika, Valdemar, jonka Tauno oli tuonut mukanaan.
”Tässä on teille uusi mies, venäläinen ruhtinatar”, Tauno lausui leikillään, mutta silmissä välkkyi vaarallinen pakottamisen palo. ”Unohdetaan tuo maamies. Suku vaihtuu, veri vaihtuu, ja te tulette minun sukulaiseni matkaan Ouluun. Siellä teistä pidetään huolta omilla ehdoilla, poissa Jaakon jaloista.”
Sofia seisoi pirtin pöydän ääressä, kädet ristissä rinnallaan. Hänen kasvoillaan ei näkynyt hitustakaan pelkoa – vain sitä samaa terästä, jota hän oli kantanut mukanaan halki Pietarin vallankumouksen ja kivikellarin ketjujen. Hän tiesi tarkalleen, mitä pelissä oli: Taunon mustasukkainen halu raivata Jaakko tieltä ja pakottaa hänet osaksi toista, yhtä lailla kahlehtivaa verkostoa.
Ennen kuin Tauno ehti tarttua Sofian käteen viedäkseen hänet ulko-ovelle, pirtin ovi rysähti auki. Sisään astui Jaakko, jonka kasvoilla oli raskaan työn hiki ja silmissä pohjalainen vimma, joka ei paljoa katellut oululaisia hienostelijoita tai hevoskauppiaiden järjestelyitä. Traktorin avaimet kolahtivat raskaasti pöydälle, ja tuvan ilmasta tuli kertaheitolla hyvin, hyvin ohut.
Syksyn viima ulvoi Oulujoen suistossa, mutta von Wrightin tapauksen jälkeinen rauha Salomaan tilalla jäi lyhyeksi. Oulun mustalaissuvuissa kiertävät nopeat ja tarkat puheet, ja tieto maaseudulla piileskelevästä, eriskummallisesta entisestä pietarilaisesta aatelisnaisesta oli kiirinyt kuin kulovalkea. Käräjäsaliin asti yltänyt skandaali ei ollut sammuttanut huhuja, vaan herättänyt uudenvuorisia intohimoja.
Eräänä tuulisena iltapäivänä tilan pihaan pysähtyi komea, mustaksi maalattu lakerikärry, jota veti vahva raamikas ruuna. Kärrystä astui alas Tammisen suvun mahtimies, oululainen hevoskauppias ja patriarkka Tauno Tamminen, jota kaupungin markkinoilla pelättiin ja kunnioitettiin. Taunolla oli selvä suunnitelma, ja sitä ohjasi ennen kaikkea mustasukkaisuus ja vanha kauna. Tauno oli nimittäin salaa katsellut pitkään maalaistalon isäntää, Jaakkoa, ja kokenut katkeruutta nähdessään tämän rinnalla saman Sofian, joka veti puoleensa puheita ja ihailua.
Tauno astui tupaan kutsumatta, kultaketjut rinnallaan kilisten, ja toi mukanaan vahvan tupakan ja hevosen nahan tuoksun.
”Kuulehan, Sofia”, Tauno aloitti matalalla, käskevällä äänellä, astustellen suoraan pirttiin kuin herra talossa. ”Oulussa puhutaan teistä liikaa. Tuo teidän Jaakkonne on katsellut väärään suuntaan jo aivan tarpeeksi pitkään, ja miehen pitää pysyä siellä, minne se kuuluu. Siitä miehestä on vain vaivaa.”
Tauno virnisti viekkaasti ja viittasi ulos ikkunasta. Kärryn luona seisoi nuori, komea ja tulinen Tammisen suvun poika, Valdemar, jonka Tauno oli tuonut mukanaan.
”Tässä on teille uusi mies, venäläinen ruhtinatar”, Tauno lausui leikillään, mutta silmissä välkkyi vaarallinen pakottamisen palo. ”Unohdetaan tuo maamies. Suku vaihtuu, veri vaihtuu, ja te tulette minun sukulaiseni matkaan Ouluun. Siellä teistä pidetään huolta omilla ehdoilla, poissa Jaakon jaloista.”
Sofia seisoi pirtin pöydän ääressä, kädet ristissä rinnallaan. Hänen kasvoillaan ei näkynyt hitustakaan pelkoa – vain sitä samaa terästä, jota hän oli kantanut mukanaan halki Pietarin vallankumouksen ja kivikellarin ketjujen. Hän tiesi tarkalleen, mitä pelissä oli: Taunon mustasukkainen halu raivata Jaakko tieltä ja pakottaa hänet osaksi toista, yhtä lailla kahlehtivaa verkostoa.
Ennen kuin Tauno ehti tarttua Sofian käteen viedäkseen hänet ulko-ovelle, pirtin ovi rysähti auki. Sisään astui Jaakko, jonka kasvoilla oli raskaan työn hiki ja silmissä pohjalainen vimma, joka ei paljoa katellut oululaisia hienostelijoita tai hevoskauppiaiden järjestelyitä. Traktorin avaimet kolahtivat raskaasti pöydälle, ja tuvan ilmasta tuli kertaheitolla hyvin, hyvin ohut.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.