Valotuikut loistivat Moskovan studion katossa kirkkaina ja armottomina, mutta miehen silmät tuijottivat jonnekin kauas ohi kameroiden, suoraan sen tyhjyyden läpi, joka oli kuljettanut hänet rajan yli. Hän oli puhunut siellä kotimaasta – siitä, miten ihmiset elivät pelon ja sääntöjen ikeessä, miten koneisto vaati jokaiselta verorahtua ja miten koko yhteiskunta oli vain suuri, hiljainen lahtipenkki.
Hän ei ollut huutanut vihasta, mutta hänen sanoissaan oli ollut se viiltävä totuus, jota kukaan ei halunnut kuulla.
Seuraavana aamuna kotimaan uutiset repivät kaiken auki.
Iltapäivälehden etusivu huusi mustilla, paksuilla kirjaimilla. Siinä oli suuri valokuva miehestä – otettu epäonnisessa kulmassa, silmät hieman lasittuneina, hiukset sekaisin. Otsikko maalasi kuvan miehestä, joka oli menettänyt järkensä. Lehdet kilvan kertoivat, kuinka "sekaisin" ja "mielisairas" ihminen oli harhaillut rajan taakse puhumaan sekavia. Asiantuntijat analysoivat hänen mielenterveyttään televisiossa vakavina, otsa rypyssä, ja toimittajat pyörittelivät päätään sille, miten joku saattoi vajota niin alas.
Kanssasisaret ja -veljet, ne samat ihmiset, jotka istuivat kotonaan ruutujen ääressä omien myrkkyjensä parissa, lukivat uutiset ja huokaisivat syvään.
– Kato ny tota, he kuiskasivat toisilleen viestiryhmissä ja kahvipöydissä, helpotuksen aallon pyyhkäistessä heidän ylitseen. – Se on ihan sekaisin. Päässä viiraa pahasti. Ei sen juttuja kannata kuunnella.
Se oli järjestelmän nerokkain suojamekanismi. Kun joku puhui totta koneiston raadollisuudesta, häntä ei tarvinnut vangita eikä edes todistaa vääräksi; riitti, kun hänet leimattiin mielisairaaksi. Sillä hetkellä koko kansa sai luvan kääntää selkänsä. He saattoivat nauraa, osoittaa sormella ja jatkaa oman vihansa ja panettelunsa juomista, koska hylkiö oli nyt virallisesti hullu.
Mies itse istui hämärässä hotellihuoneessaan rajantakaisessa suurkaupungissa, katsoi puhelimensa ruudulta omaa naamaansa ja otsikoita, jotka väänsivät hänen kivunsa pilkaksi. Hän tiesi sen nyt varmasti: koneisto ei ollut koskaan halunnutkaan korjata mitään. Se oli vain nauranut, pyyhkinyt pöydältään hänen sanansa ja antanut laumalle uuden uhrin, jota repiä kappaleiksi, jotta rattaat saisivat pyöriä taas yhden päivän ilman vastarintaa.
Hän ei ollut huutanut vihasta, mutta hänen sanoissaan oli ollut se viiltävä totuus, jota kukaan ei halunnut kuulla.
Seuraavana aamuna kotimaan uutiset repivät kaiken auki.
Iltapäivälehden etusivu huusi mustilla, paksuilla kirjaimilla. Siinä oli suuri valokuva miehestä – otettu epäonnisessa kulmassa, silmät hieman lasittuneina, hiukset sekaisin. Otsikko maalasi kuvan miehestä, joka oli menettänyt järkensä. Lehdet kilvan kertoivat, kuinka "sekaisin" ja "mielisairas" ihminen oli harhaillut rajan taakse puhumaan sekavia. Asiantuntijat analysoivat hänen mielenterveyttään televisiossa vakavina, otsa rypyssä, ja toimittajat pyörittelivät päätään sille, miten joku saattoi vajota niin alas.
Kanssasisaret ja -veljet, ne samat ihmiset, jotka istuivat kotonaan ruutujen ääressä omien myrkkyjensä parissa, lukivat uutiset ja huokaisivat syvään.
– Kato ny tota, he kuiskasivat toisilleen viestiryhmissä ja kahvipöydissä, helpotuksen aallon pyyhkäistessä heidän ylitseen. – Se on ihan sekaisin. Päässä viiraa pahasti. Ei sen juttuja kannata kuunnella.
Se oli järjestelmän nerokkain suojamekanismi. Kun joku puhui totta koneiston raadollisuudesta, häntä ei tarvinnut vangita eikä edes todistaa vääräksi; riitti, kun hänet leimattiin mielisairaaksi. Sillä hetkellä koko kansa sai luvan kääntää selkänsä. He saattoivat nauraa, osoittaa sormella ja jatkaa oman vihansa ja panettelunsa juomista, koska hylkiö oli nyt virallisesti hullu.
Mies itse istui hämärässä hotellihuoneessaan rajantakaisessa suurkaupungissa, katsoi puhelimensa ruudulta omaa naamaansa ja otsikoita, jotka väänsivät hänen kivunsa pilkaksi. Hän tiesi sen nyt varmasti: koneisto ei ollut koskaan halunnutkaan korjata mitään. Se oli vain nauranut, pyyhkinyt pöydältään hänen sanansa ja antanut laumalle uuden uhrin, jota repiä kappaleiksi, jotta rattaat saisivat pyöriä taas yhden päivän ilman vastarintaa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.