Junayhteys Haaparantaan - Haaparannasta mahdollista salaiset kuljetukset

Pyysin tekoälyltä tarinan: JOULUPUKKI KIVIRANNALLA

Keväinen aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta Tornion Kivirannalle, mutta lumien sulaminen ei tuonut mukanaan pelkkää kevään riemua. Kun valkoinen hanki vetäytyi, sen alta paljastui talven vaiettu salaisuus: sadoittain ja taas sadoittain koirankakkoja.

Kivirannan pyörätien laidalla, aivan joen tuntumassa, oli käynnissä suuri perinteinen kevätkäräjät. Paikalliset asukkaat seisoivat ryhmässä, kädet puuskassa ja kasvot punaisina kiukusta.

"Tämä on aivan uskomatonta! Koko Kiviranta on kuin miinakenttä! Kengänpohjat ovat jatkuvasti kuorrutettuina tässä itsekkyydessä", huusi herra virtaviivaisessa tuulipuvussaan ja osoitti vihaisesti maahan.
"No herregud, minun pikkumustini on niin herkkä, ettei se voi odottaa! Ja sitä paitsi, luonto hoitaa!" vastasi rouva, pienen ja viattoman näköisen koiransa kanssa.
"Ei hoida! Laiskoja olette!" huusi joku kolmas takarivistä.

Väittely yltyi, käsiä heristeltiin, ja ilmassa oli suorastaan historiallisen suuren konfliktin ainekset. Naapurisopu oli murenemassa Torniosta ennen kuin jäät ehtivät edes lähteä joesta.

Silloin jostain kuului outoa, syvää ja rytmikästä pörinää. Se ei ollut peräisin joelta eikä moottorikelkasta. Kivirannan mutkasta, keväisen liejun ja sulamisvesien keskeltä, lähestyi hahmo. Hän asteli rauhallisesti, raskaat saappaat kuraa roiskuttaen. Päässään hänellä oli punainen lakki, ja suuri, valkoinen parta heilahteli keväisessä tuulenvireessä.

Se oli Joulupukki. Hän oli jättänyt porot Korvatunturille lepäämään ja lähtenyt kevätkävelylle tarkistamaan Perämeren rannikon tunnelmia.

Riitelevä joukko hiljeni. Ihmiset katsoivat toisiaan ja sitten Pukkia. Epäusko valtasi Kivirannan. Joulupukki huhtikuussa? Torniossa?

Pukki pysähtyi riitelevän ryhmän kohdalle, nojasi keppiinsä ja katsoi maahan – ja sitten ihmisiä suoraan silmiin. Hänen katseensa oli lempeä, mutta siinä oli sellaista painokkuutta, joka saa kokeneimmankin kuntapoliitikon vaikenemaan.

"No, no, hyvät kivirantalaiset", Pukki sanoi, ja hänen äänensä kumisi matalana ja rauhoittavana. "Mitä minun korvani joutuvatkaan kuulemaan? Te riitelette täällä kauniissa keväässä, kun luonto herää eloon."

"Mutta Pukki, kun nuo koiranomistajat eivät siivoa jälkiään!" tuulipukumies aloitti puolustautumisen.

Pukki nosti hitaasti kätensä. Hän katsoi rouvaa, jonka sylissä pieni koira nuuhki ilmaa, ja sitten miestä.

"Muistakaahan yksi asia", Pukki sanoi ja silitti lempeästi ohi kulkevaa pystykorvaa, joka oli pysähtynyt nuolemaan hänen kättään. "Koira on ihmisen paras ystävä. Ne tuovat meille lohtua pimeinä talvikuukausina, ne pitävät meidät liikkeellä, ne antavat pyyteetöntä rakkautta ja ne ovat luomakunnan kruunuja, jokainen omalla tavallaan. Niitä ei pidä syyttää, eikä niille pidä vihastua."

Ihmiset nyökkäilivät hiljaa. Koiranomistajan silmät kostuivat.

"Mutta", Pukki jatkoi ja kääntyi koiranomistajien puoleen, "ystävyys on myös vastuuta. Kun te otatte sen parhaan ystävän hihnan päähän, te otatte vastuun myös siitä, mitä sieltä toisesta päästä maahan putoaa. Ei ole olemassa tonttua, joka käy korjaamassa ne pois. Se on teidän tehtävänne. Pussitetaan ja viedään roskiin, niin Kivirannan raitti pysyy kauniina ja kaikille mukavana kulkea."

Pukki kaivoi suuren punaisen takkinsa taskua. Sieltä ei tällä kertaa löytynyt suklaata eikä puuleluja, vaan rulla kirkkaanvärisiä, maatuvia kakkapusseja. Hän ojensi ne lähimmälle koiranomistajalle.

"Tehdäänkö sopimus? Pidetään huolta ystävistämme, mutta pidetään huolta myös naapureistamme ja tästä kauniista jokivarresta. Kevät on liian lyhyt riitelyyn."

Ihmiset katsoivat maahan, sitten toisiinsa. Kiukku haihtui kevätilmaan kuin sumu ylhäällä joella. Tuulipukumies ojensi kätensä ja pyysi anteeksi liian kovaa huutoaan, ja koiranomistaja otti pussirullan vastaan luvaten pitää huolen siisteydestä tästä lähin joka ikisellä lenkillä.

Joulupukki hymyili partansa takaa, nyökkäsi hyväksyvästi ja jatkoi matkaansa kohti Tervasaarta, jättäen jälkeensä rauhan, sovun ja puhtaamman tulevaisuuden Kivirannalle.

Anonyymi00004 kirjoitti:

Pyysin tekoälyltä tarinan: JOULUPUKKI KIVIRANNALLA

Keväinen aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta Tornion Kivirannalle, mutta lumien sulaminen ei tuonut mukanaan pelkkää kevään riemua. Kun valkoinen hanki vetäytyi, sen alta paljastui talven vaiettu salaisuus: sadoittain ja taas sadoittain koirankakkoja.

Kivirannan pyörätien laidalla, aivan joen tuntumassa, oli käynnissä suuri perinteinen kevätkäräjät. Paikalliset asukkaat seisoivat ryhmässä, kädet puuskassa ja kasvot punaisina kiukusta.

"Tämä on aivan uskomatonta! Koko Kiviranta on kuin miinakenttä! Kengänpohjat ovat jatkuvasti kuorrutettuina tässä itsekkyydessä", huusi herra virtaviivaisessa tuulipuvussaan ja osoitti vihaisesti maahan.
"No herregud, minun pikkumustini on niin herkkä, ettei se voi odottaa! Ja sitä paitsi, luonto hoitaa!" vastasi rouva, pienen ja viattoman näköisen koiransa kanssa.
"Ei hoida! Laiskoja olette!" huusi joku kolmas takarivistä.

Väittely yltyi, käsiä heristeltiin, ja ilmassa oli suorastaan historiallisen suuren konfliktin ainekset. Naapurisopu oli murenemassa Torniosta ennen kuin jäät ehtivät edes lähteä joesta.

Silloin jostain kuului outoa, syvää ja rytmikästä pörinää. Se ei ollut peräisin joelta eikä moottorikelkasta. Kivirannan mutkasta, keväisen liejun ja sulamisvesien keskeltä, lähestyi hahmo. Hän asteli rauhallisesti, raskaat saappaat kuraa roiskuttaen. Päässään hänellä oli punainen lakki, ja suuri, valkoinen parta heilahteli keväisessä tuulenvireessä.

Se oli Joulupukki. Hän oli jättänyt porot Korvatunturille lepäämään ja lähtenyt kevätkävelylle tarkistamaan Perämeren rannikon tunnelmia.

Riitelevä joukko hiljeni. Ihmiset katsoivat toisiaan ja sitten Pukkia. Epäusko valtasi Kivirannan. Joulupukki huhtikuussa? Torniossa?

Pukki pysähtyi riitelevän ryhmän kohdalle, nojasi keppiinsä ja katsoi maahan – ja sitten ihmisiä suoraan silmiin. Hänen katseensa oli lempeä, mutta siinä oli sellaista painokkuutta, joka saa kokeneimmankin kuntapoliitikon vaikenemaan.

"No, no, hyvät kivirantalaiset", Pukki sanoi, ja hänen äänensä kumisi matalana ja rauhoittavana. "Mitä minun korvani joutuvatkaan kuulemaan? Te riitelette täällä kauniissa keväässä, kun luonto herää eloon."

"Mutta Pukki, kun nuo koiranomistajat eivät siivoa jälkiään!" tuulipukumies aloitti puolustautumisen.

Pukki nosti hitaasti kätensä. Hän katsoi rouvaa, jonka sylissä pieni koira nuuhki ilmaa, ja sitten miestä.

"Muistakaahan yksi asia", Pukki sanoi ja silitti lempeästi ohi kulkevaa pystykorvaa, joka oli pysähtynyt nuolemaan hänen kättään. "Koira on ihmisen paras ystävä. Ne tuovat meille lohtua pimeinä talvikuukausina, ne pitävät meidät liikkeellä, ne antavat pyyteetöntä rakkautta ja ne ovat luomakunnan kruunuja, jokainen omalla tavallaan. Niitä ei pidä syyttää, eikä niille pidä vihastua."

Ihmiset nyökkäilivät hiljaa. Koiranomistajan silmät kostuivat.

"Mutta", Pukki jatkoi ja kääntyi koiranomistajien puoleen, "ystävyys on myös vastuuta. Kun te otatte sen parhaan ystävän hihnan päähän, te otatte vastuun myös siitä, mitä sieltä toisesta päästä maahan putoaa. Ei ole olemassa tonttua, joka käy korjaamassa ne pois. Se on teidän tehtävänne. Pussitetaan ja viedään roskiin, niin Kivirannan raitti pysyy kauniina ja kaikille mukavana kulkea."

Pukki kaivoi suuren punaisen takkinsa taskua. Sieltä ei tällä kertaa löytynyt suklaata eikä puuleluja, vaan rulla kirkkaanvärisiä, maatuvia kakkapusseja. Hän ojensi ne lähimmälle koiranomistajalle.

"Tehdäänkö sopimus? Pidetään huolta ystävistämme, mutta pidetään huolta myös naapureistamme ja tästä kauniista jokivarresta. Kevät on liian lyhyt riitelyyn."

Ihmiset katsoivat maahan, sitten toisiinsa. Kiukku haihtui kevätilmaan kuin sumu ylhäällä joella. Tuulipukumies ojensi kätensä ja pyysi anteeksi liian kovaa huutoaan, ja koiranomistaja otti pussirullan vastaan luvaten pitää huolen siisteydestä tästä lähin joka ikisellä lenkillä.

Joulupukki hymyili partansa takaa, nyökkäsi hyväksyvästi ja jatkoi matkaansa kohti Tervasaarta, jättäen jälkeensä rauhan, sovun ja puhtaamman tulevaisuuden Kivirannalle.

Pukki matkaan jo käy