Voiko psykiatrisella osastolla olla mukavaa? Psyykkisesti sairaalla ei ole kipuja ja pahoinvointia tms. niin periaatteessahan psyk. sairaalaosastolla olemisesta voisi nauttia? Saa makoilla puhtailla lakanoilla, hoitajat auttavat, ruoka tulee ajallaan, on turvallista ja rauhallista, ei velvollisuuksia, ei kiire mihinkään.
Oletko koskaan ollut psyk. osastolla ja nauttinut olostasi?
Anonyymi-ap
37497
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 37
Vanhimmat
Kyllä.
Onhan niissä joskus ollut ihan mukavaa, en sanoisi kuitenkaan nautinnoksi.
Sen verran hyvin viihdyin siellä että ylilääkäri suuttui minuun ja heitti pihalle ja sanoi perään että takaisin ei ole mitään asiaa. XD
Ehkäpä et sitten tarvinnutkaan hoitoa.
Mikäs siinä, jos elämä sujuu sairaalan ulkopuolellakin.
Kai sen niinkin voi tulkita, vaikka itse kyllä tiesin hyvin miksi sinne osastolle päädyin.
Jotkut sinne joskus päätyvät, joskus ehkä uudestaankin, tai sitten ei enää koskaan ekan kerran jälkeen. Elämä on.
Joo. Hyvää ruokaa. Voi levätä ja ajatella. Rentoa. Positiivinen ilmapiiri. Hoitajat ystävällisiä
Ehkä joku. Ite koin sen tylsänä, sormien pyöritys paikkana joka vastaa vankilaa
Tuskin vastaa lähellekkään vankilaa, mutta tylsä se on ja niinhän sen pitääkin olla. Ei sen pidäkkään olla mikään "kultapossukerho".
No oma kokemus on et olin kuin vankilassa, toki olin alaikäisenä suurimmaksi osaksi
Oletko ollut vankilassa, vai kuinka pystyt sanomaan, että osasto vastaa vankilaa ?
Ei sairaalaan mennä viihtymään, sinne mennään saamaan hoitoa tarvittaessa.
En ole ollut mut jos oot pakkohoidossa et saa mennä ulos ja oot täysin suljettu osastolle
Jos on huonossa kunnossa, ei ne pihalle päästä. Voinnin kohennuttua pääsee taas pihallekin käymään. Kaikki aikanaan, eteenpäin.
Oot väärässä. Mun aikana ei päästäny koska olis pitäny olla joku hoitaja mukana mihin ei ollu resursseja. ELi piti olla omainen viemässä ulos sitku pääs siihen
Nauttiiko joku osastolla olosta? Vieraillut vuosien varrella katsomassa ystävää. Ihmiset olivat rauhoitettuja, ehkäpä se sitten on joku helpotus, mutta kyllä tuolla on ihmisiä, jotka haluaa kuolla ja ovat jotkut sitä yrittäneetkin. Surullista se minusta on.
En ole koskaan ollut psykiatrisella osastolla, en edes vierailulla. Mutta muuten olen olostani nauttinut.
Ei ole fyysisiä kipuja ja pahoinvointeja, mutta psyykkisiä. Aloittaja ei kyllä tiedä, mitä on sairastaa psyykkisesti. Ja sairaaloissa ei ole mitään tekemistä. Siellä ei oikeastaan voi kuin nukkua ja kämppiksenä voi olla tosi psykoottinen potilas, jonka kanssa voi mennä järki.
Ahdistus, masennus, tai elämässä olevat ongelmat voivat aiheuttaa kipuja, jopa fyysisiäkin. Eivät ne ole yhtään sen vähäteltävämpiä, puhumattakaan, etteikö niitä olisi olemassa.
Aloitus on todella typerä.
Ei osastolle päätyminen, joutuminen, tai sinne lähetetyksi joutuminen ole mikään nautinto. Poispääseminen sieltä sensijaan on.
Aloituksen täytyy olla joko provo, tai trollausta. Tai tekijänä typerä. Käy ihmeessä kokeilemassa potilaan asemassa olemista ja sano sitten.
Vieläkö joku 2020 luvulla luulee, että psykiatrisessa sairaalassa oleminen on jotenkin helppoa, tai nautinnollista?
Tuskin kukaan on niin aikaisempinakaan vuosina ajatellut. Ehkä osastolla olo tuntuu helpolta sairauden ollessa pahimmillaan.
Omalla kohdallani ainakin vuosia sitten, oli helpottavaa päästä osastolle, se oli turvallisen tuntuinen paikka vaikeassa elämäntilanteessa.
Minusta tämä olisi hyvinkin mielenkiintoinen keskustelun aihe, jos sitä vain kyettäisiin käymään objektiivisesti.
Nyttekin tämän foorumin etusivulla on raflaavat aloitukset siitä, miten M1 lähete traumatisoi ja kuinka kaikki laitoksissa olevat ihmiset laitostuu. Vaikka nämä asiat ovat hyvin pitkälti toisiaan poissulkevia.
Olisi siis kiva keskustella siitä, että mikä on se "kultainen keskitie" näiden väittämien välillä. Voiko suurin osa ihmisistä tykätä osastohoidosta sen verran, ettei traumatisoidukkaan, ja kuntoutuu sen verran että pääsee kotiin elämään omaa elämäänsä ilman laitostumista.
Itselläni viimeinen hoitojakso oli useamman vuoden mittainen, enkä silloinkaan laitostunut.
En ole koskaan osastohoidoissa/-hoidoista traumatisoitunut, olen ymmärtänyt tarvinneeni hoitoa, koska olin sairas. Muutaman kerran olin pakkohoidossakin, useampaan kertaan vapaaehtoisessa. Niistä kaikista on jo vuosia aikaa.
Pitkäaikaisin hoitopaikka oli sellainen, jossa voin sanoa jopa viihtyneeni, mutta se olikin ainoa paikka, jossa pääsin parempaan kuntoon. Toki sielläkin oli itse tehtävä se isoin työ oman voinnin ja hyvinvoinnin saavuttamiseksi, mutta apukin oli taitavien ammattilaisten antamaa.
Ihmisen ollessa oikeasti sairas, voi pakkokeinotkin tuntua pahoilta, hämmentäviltä, kun ei oikein ymmärräkään omaa tilaansa, ja saattaa jopa kuvitella, että auttajatkin tahtovat vain pahaa. Sairaus, sairauden aste, vaikuttaa aika paljon hoitokokemukseen.
Somaattisella puolellakin, jos esim. vakavasti sairas ihminen (esim. paha tulehdustila päällä tai vakavasti loukkaantunut) joutuu sairaalaan, saattaa olla vähän sekava, ei ymmärrä missä on ja mitä tapahtuu, hän voi olla levoton, yrittää repiä tippaletkuja irti, ym. koska on hämmennyksissään, että mitä tapahtuu. Kun tilanne selkeytyy, ymmärrys palautuu, ihminen rauhoittuu yleensä.
Jos hyvä tuuri käy, niin osastolla voi olla ihan siedettävääkin, laitos on aina laitos, ja omaa yksityisyyttä ei juurikaan ole.
Ihmiselle voi aina tulla elämässään tilanteita, joissa ei ole niin mukavaa olla, mutta siltikin joutuu olemaan. On se sitten sairaalahoitoa, tai ihan mikä vaan muu tilanne.
Se hyvä puoli sellaisissakin yleensä on, että ne eivät jatku ikuisesti. Kukaan ei pysty vetämään koko elämäänsä läpi tekemällä vain mukavia asioita, tai olemalla mukavissa paikoissa, tilanteissa, tilaisuuksissa, ym. Joskus on myös epämukavaa, ikävää, tylsää, jne. Sekin kuuluu elämään.
Eihän sairaalassa olo koskaan mitään herkkua ole, ei psykiatrisella eikä millään muullakaan osastolla. Sairaalassa ollaan sairaana, yleensä pahasti sairaana. Sairas harvemmin nauttii olostaan missään.
Sairaala ei ole viihtymiskeskus. Siellä kaikki ovat sairaita ja huonossa kunnossa, osa henkihieverissä. Vaikeinta on varmasti teho-osastolla, ellet sitten satu olemaan tajuttomaksi nukutettu. Teho-osastolla olet monella piuhalla sidottuna koneisiin, mieti sitä, jos puhut vankilasta.
Olen ollut tehohoidossa, neljä viikkoa nukutettuna. Ei siinä mitään nautintoa ollut, olisi saanut jäädä väliin koko tilanne. Tosin se pelasti henkeni, siis lääkärit ja hoitajat. Ikuisesti kiitollinen ammattilaisille, sekä osaan arvostaa Suomen terveydenhuoltoa.
Aivan hirveitä paikkoja varsinkin introvertille. Kokemusta on. Ei mitään omaa rauhaa, edes vessassa, koska joku tulee aina vääntämään kahvasta, kun istut påskalla.
t. Kylmis
Nouseekin paino potilailla kun ovat osastolla?
Sanoisin että ei yleensä.
Jos on taipumusta painonnousuun, nousee se samalla tavalla osastolla kuin osaston ulkopuolellakin.
Toki osastolla ollessa voi liikkuminen jäädä vähemmälle, jos vaikka kotona ollessaan liikkuu enemmän, ja sen takia voi osastolla paino nousta. Mutta ei se osastohoito mitenkään erityisesti painoa nosta.
Kyllä nousee paino monillakin osastolla.
Mullakin muutamassa kuukaudessa lähes 10 kiloa ja joillakin jopa enemmän.
Nyt kun en ole osastolla ollut vuosiin niin eipä ole paino noussut sen jälkeen kun se lähes 10 lisäkiloa lähti.
Lääkkeet nostaa paljon painoa
Mulla oli osaston jälkeen lääkkeet vielä pitkään käytössä.
Paino lähti laskeen kohta heti kun osastolta pääsin.
Lääkkeet ei ainakaan mulla aiheuttanut sitä painon nousua.
Lääkkeet lisäävät ruokahalua, voi tulla napostelun halua, mieli tekee syömistä, vaikka ei olisi nälän tunnettakaan.
Aineenvaihduntakin voi muuttua lääkitysten takia, suolen toiminta hidastua, tulla ummetusta, jne. Saattaa kertyä nestettä elimistöön. Nuokin voivat aiheuttaa painon nousua.
Kellokoski oli mainio paikka.
Melkein parempi kuin maailman onnellisin maa yleensä.
Paskahan täällä on elää työttömänä ja ilman rahaa?
Kellokoski oli hyvä paikka, kauniissa miljöössä joen varrella.
Harmi vain, että sekin lakkautettiin.
Turhan monet ovat nykyään työttömänä, ja joutuvat elämään vähillä rahoilla. Ei kannata ainakaan ajatella, että olisi itse ainoa, jolla menee heikommin. Meitä on monta.