*Kun Valonveistäjä väsyi luomuksiinsa*
Alussa ei ollut pimeyttä eikä valoa, ei aikaa eikä tilaa. Oli vain Valonveistäjä, olento, joka ei ollut jumala vaan tahto, joka janosi muotoa. Hän oli yksin äärettömässä hiljaisuudessa, ja yksinäisyys sai hänet luomaan ensimmäisen äänen: värähdyksen, joka halkoi tyhjyyden kuin kipinä.
Tuosta kipinästä syntyi Ensivalo, ja Ensivalosta syntyi maailma.
*Maailman synty*
Valonveistäjä ei luonut maailmaa sanalla, vaan veisti sen. Hän muotoili vuoret kuin savesta, sytytti tähdet kuin hiilloksen, ja kaiversi meret syvälle kuin haavat. Jokainen teko oli fyysinen, raskas ja todellinen. Hän tunsi luomuksensa käsissään.
Kun maa oli valmis, hän puhalsi siihen Elonhengen, joka levisi kuin lämmin tuuli ja synnytti eläimet:
– ensin hitaat ja raskaat, jotka kantoivat maan painoa
– sitten nopeat ja kevyet, jotka täyttivät taivaan
– lopulta ne, jotka ajattelivat ja kysyivät, miksi ovat olemassa.
*Ihmisten synty*
Ihmiset syntyivät Valonveistäjän varjosta. Kun hän kumartui veden ylle, hänen heijastuksensa särkyi ja jokainen sirpale muuttui ihmiseksi. Siksi ihmiset olivat monenlaisia: jokainen heijasti vain pienen osan alkuperäisestä valosta.
Ihmiset rakensivat, loivat, rakastivat ja vihasivat. Heidän mielensä oli täynnä ääniä, joita Valonveistäjä ei ollut heihin tarkoittanut. Heidän vapautensa oli suurempi kuin hän oli suunnitellut.
*Luojan pettymys*
Ajan myötä Valonveistäjä huomasi, että hänen luomuksensa eivät enää kuunnelleet Ensivalon kaikuja.
Eläimet taistelivat keskenään.
Ihmiset rakensivat kaupunkeja, jotka peittivät tähdet.
He unohtivat, mistä olivat tulleet.
Valonveistäjä katseli tätä kaikkea ja tunsi ensimmäistä kertaa katumusta. Hän oli luonut maailman täyttääkseen yksinäisyytensä, mutta nyt maailma oli täynnä ääniä, jotka eivät olleet hänen omiaan.
*Lopun hetki*
Kun pettymys muuttui suruksi ja suru vihaksi, Valonveistäjä päätti tehdä sen, mitä kukaan ei ollut uskonut mahdolliseksi:
hän sammutti Ensivalon.
Valo vetäytyi maailmasta kuin vuotava veri.
Tähdet murenivat.
Meret höyrysivät pois.
Vuoret romahtivat hiljaisuudessa.
Ihmiset näkivät viimeisenä hetkenään taivaalla hahmon, joka muistutti heitä itseään – sillä he olivat hänen varjojaan. Ja sitten kaikki oli poissa.
*Jäljelle jäi vain hiljaisuus.*
Sama hiljaisuus, josta kaikki oli alkanut.
Valonveistäjä jäi siihen yksin, jälleen kerran, ja mietti, uskaltaisiko hän koskaan luoda uudelleen.
Alussa ei ollut pimeyttä eikä valoa, ei aikaa eikä tilaa. Oli vain Valonveistäjä, olento, joka ei ollut jumala vaan tahto, joka janosi muotoa. Hän oli yksin äärettömässä hiljaisuudessa, ja yksinäisyys sai hänet luomaan ensimmäisen äänen: värähdyksen, joka halkoi tyhjyyden kuin kipinä.
Tuosta kipinästä syntyi Ensivalo, ja Ensivalosta syntyi maailma.
*Maailman synty*
Valonveistäjä ei luonut maailmaa sanalla, vaan veisti sen. Hän muotoili vuoret kuin savesta, sytytti tähdet kuin hiilloksen, ja kaiversi meret syvälle kuin haavat. Jokainen teko oli fyysinen, raskas ja todellinen. Hän tunsi luomuksensa käsissään.
Kun maa oli valmis, hän puhalsi siihen Elonhengen, joka levisi kuin lämmin tuuli ja synnytti eläimet:
– ensin hitaat ja raskaat, jotka kantoivat maan painoa
– sitten nopeat ja kevyet, jotka täyttivät taivaan
– lopulta ne, jotka ajattelivat ja kysyivät, miksi ovat olemassa.
*Ihmisten synty*
Ihmiset syntyivät Valonveistäjän varjosta. Kun hän kumartui veden ylle, hänen heijastuksensa särkyi ja jokainen sirpale muuttui ihmiseksi. Siksi ihmiset olivat monenlaisia: jokainen heijasti vain pienen osan alkuperäisestä valosta.
Ihmiset rakensivat, loivat, rakastivat ja vihasivat. Heidän mielensä oli täynnä ääniä, joita Valonveistäjä ei ollut heihin tarkoittanut. Heidän vapautensa oli suurempi kuin hän oli suunnitellut.
*Luojan pettymys*
Ajan myötä Valonveistäjä huomasi, että hänen luomuksensa eivät enää kuunnelleet Ensivalon kaikuja.
Eläimet taistelivat keskenään.
Ihmiset rakensivat kaupunkeja, jotka peittivät tähdet.
He unohtivat, mistä olivat tulleet.
Valonveistäjä katseli tätä kaikkea ja tunsi ensimmäistä kertaa katumusta. Hän oli luonut maailman täyttääkseen yksinäisyytensä, mutta nyt maailma oli täynnä ääniä, jotka eivät olleet hänen omiaan.
*Lopun hetki*
Kun pettymys muuttui suruksi ja suru vihaksi, Valonveistäjä päätti tehdä sen, mitä kukaan ei ollut uskonut mahdolliseksi:
hän sammutti Ensivalon.
Valo vetäytyi maailmasta kuin vuotava veri.
Tähdet murenivat.
Meret höyrysivät pois.
Vuoret romahtivat hiljaisuudessa.
Ihmiset näkivät viimeisenä hetkenään taivaalla hahmon, joka muistutti heitä itseään – sillä he olivat hänen varjojaan. Ja sitten kaikki oli poissa.
*Jäljelle jäi vain hiljaisuus.*
Sama hiljaisuus, josta kaikki oli alkanut.
Valonveistäjä jäi siihen yksin, jälleen kerran, ja mietti, uskaltaisiko hän koskaan luoda uudelleen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.