Ovatko kaikki kanonisoidut säveltäjät myös biografialtaan tunnettuja ja enemmän tai vähemmän sympaattisia historiallisia hahmoja, joiden elämäkertaan ja tunnettuuteen liitettynä näiden musiikista vasta tulee myyvää musiikkia?
Siten säveltäjän saama suosio on riippumaton pelkästään musiikin laadullisista tekijöistä.
Tämän voimme päätellä myös siitä, etteivät ihmiset useinkaan tule konserttiin pelkästään laadukasta musiikkia kuuntelemaan sen musiikin kauneuden itsensä vuoksi, vaan ennen kaikkea kuuluisien ja tuttujen säveltäjänimien houkuttelemana.
Sillä näiden tunnettuudesta johtuen pidetään ilman muuta selvänä, että myös näiden säveltämä musiikki on korkeatasoista.
Sen sijaan tuntemattomalla säveltäjällä ei ole sitä nimen korskean ja uljaan kaikupohjan mukanaan tuomaa vetovoimaa, jota esim. Sibeliuksella on.
Säveltäjän nimen mahtava kaiku ei kuitenkaan havainnollista hänen säveltaiteensa olemusta ja kerro hänen musiikkinsa todellisesta luonteesta mitään merkityksellistä.
Se kertoo oikeastaan ainoastaan vain sen että säveltäjä on ylenpalttista suosiota nauttiva ja kuuluisa, sillä muuten emme muistaisi tämän nimeä, vaan jotenkin niin tutun oloisena ja usein mainittuna se on kaikkien huulilla ja muistiin talletettu.
Tästä huolimatta ihmetyttää vain se, ettei niihin kanonisoitujen säveltäjien usein kuultuihin ja perinpohjaisesti tunnettuihin sävellyksiin tympäännytä milloinkaan.
Tympääntymisen sijasta niitä jaksetaan kuunnella yhä uudestaan, vaikka on olemassa paljon muitakin kiehtovia säveltäjiä musiikinhistoriassa, joiden musiikkia ei kuitenkaan soiteta milloinkaan.
Vaikka niiden musiikkia soitettaisiinkin, niin se ei ehkä kiinnostaisi yleisöä niin paljon kuin tutuista tutuimpien säveltäjien musiikki, sillä yleisöllä on mieliteoksensa, eikä yleisö tulisi yhtä hanakasti kuuntelemaan sille entuudestaan tuntematonta musiikkia.
Tämä saattaa johtua osittain siitä, että näiden yleisölle tuntemattomampien ja erilaisissa gallupeissa huomiotta jääneiden säveltäjien musiikin laadusta ei ole takeita tuntemattomuutensa vuoksi, koska niistä ei yleisöllä ole tuoreita kuuntelukokemuksia ja kaiken uuden omaksuminen tuntuu vieraalta.
Tämä johtuu osittain myös siitä, että yleisölle entuudestaan tuntemattomiin teoksiin ei jakseta perehtyä, sillä uusien säveltäjätuttavuuksien sulatteleminen voi olla joidenkin mielestä haastava prosessi, ja tuttujen sävellyksien otaksutaan olevan niiden tuttuuden vuoksi antoisampia kuulijalle, sillä yleisö on tottunut pitämään niistä.
Sillä ajatellaan, että näiden unohdettujen säveltäjien aika on jo mennyt ohi siitä syystä, että nämä eivät kyenneet luomaan ajatonta musiikkia, joka puhuttelisi väkevästi kuulijan tunteita.
Mutta kun eilen kuuntelin useiden ei-kanonisoitujen suomalaissäveltäjien musiikkia, myös Melartinia, olin huomattavasti vaikuttuneempi kuin joidenkin kanonisoitujen säveltäjien musiikkia kuunnellessa.
Fordell ja Saikkolakin osoittautuivat Deccankin levyttämää ja nuorena fanittamaani Szymanowskia ilmaisuvoimaisemmaksi ja jotenkin meditatiivisemmaksi musiikiksi.
Koin keskittyneisyydestä huokuvaa kontemplatiivista voimaa uppouduttuani näiden musiikkiin eri tavalla, kuin aiemmin suosimaani pakahtumista tavoittelevaa ja kiihottumiseen tähtäävää metodia kuuntelusessioon soveltaen ja ylös kurottautuen.
Tämän sijasta keskitin katseeni tiiviisti, mutta levollisesti, tiettyyn pisteeseen ja johonkin objektiin ja musiikkiin syventymällä meditoin.
Egon Friedell puhuu objektiin uppoutumisesta syvällisen saksalaisen sanontatavan mukaan, joksi hän sitä Kulttuurihistoria kirjoissaan nimittää.
Siten säveltäjän saama suosio on riippumaton pelkästään musiikin laadullisista tekijöistä.
Tämän voimme päätellä myös siitä, etteivät ihmiset useinkaan tule konserttiin pelkästään laadukasta musiikkia kuuntelemaan sen musiikin kauneuden itsensä vuoksi, vaan ennen kaikkea kuuluisien ja tuttujen säveltäjänimien houkuttelemana.
Sillä näiden tunnettuudesta johtuen pidetään ilman muuta selvänä, että myös näiden säveltämä musiikki on korkeatasoista.
Sen sijaan tuntemattomalla säveltäjällä ei ole sitä nimen korskean ja uljaan kaikupohjan mukanaan tuomaa vetovoimaa, jota esim. Sibeliuksella on.
Säveltäjän nimen mahtava kaiku ei kuitenkaan havainnollista hänen säveltaiteensa olemusta ja kerro hänen musiikkinsa todellisesta luonteesta mitään merkityksellistä.
Se kertoo oikeastaan ainoastaan vain sen että säveltäjä on ylenpalttista suosiota nauttiva ja kuuluisa, sillä muuten emme muistaisi tämän nimeä, vaan jotenkin niin tutun oloisena ja usein mainittuna se on kaikkien huulilla ja muistiin talletettu.
Tästä huolimatta ihmetyttää vain se, ettei niihin kanonisoitujen säveltäjien usein kuultuihin ja perinpohjaisesti tunnettuihin sävellyksiin tympäännytä milloinkaan.
Tympääntymisen sijasta niitä jaksetaan kuunnella yhä uudestaan, vaikka on olemassa paljon muitakin kiehtovia säveltäjiä musiikinhistoriassa, joiden musiikkia ei kuitenkaan soiteta milloinkaan.
Vaikka niiden musiikkia soitettaisiinkin, niin se ei ehkä kiinnostaisi yleisöä niin paljon kuin tutuista tutuimpien säveltäjien musiikki, sillä yleisöllä on mieliteoksensa, eikä yleisö tulisi yhtä hanakasti kuuntelemaan sille entuudestaan tuntematonta musiikkia.
Tämä saattaa johtua osittain siitä, että näiden yleisölle tuntemattomampien ja erilaisissa gallupeissa huomiotta jääneiden säveltäjien musiikin laadusta ei ole takeita tuntemattomuutensa vuoksi, koska niistä ei yleisöllä ole tuoreita kuuntelukokemuksia ja kaiken uuden omaksuminen tuntuu vieraalta.
Tämä johtuu osittain myös siitä, että yleisölle entuudestaan tuntemattomiin teoksiin ei jakseta perehtyä, sillä uusien säveltäjätuttavuuksien sulatteleminen voi olla joidenkin mielestä haastava prosessi, ja tuttujen sävellyksien otaksutaan olevan niiden tuttuuden vuoksi antoisampia kuulijalle, sillä yleisö on tottunut pitämään niistä.
Sillä ajatellaan, että näiden unohdettujen säveltäjien aika on jo mennyt ohi siitä syystä, että nämä eivät kyenneet luomaan ajatonta musiikkia, joka puhuttelisi väkevästi kuulijan tunteita.
Mutta kun eilen kuuntelin useiden ei-kanonisoitujen suomalaissäveltäjien musiikkia, myös Melartinia, olin huomattavasti vaikuttuneempi kuin joidenkin kanonisoitujen säveltäjien musiikkia kuunnellessa.
Fordell ja Saikkolakin osoittautuivat Deccankin levyttämää ja nuorena fanittamaani Szymanowskia ilmaisuvoimaisemmaksi ja jotenkin meditatiivisemmaksi musiikiksi.
Koin keskittyneisyydestä huokuvaa kontemplatiivista voimaa uppouduttuani näiden musiikkiin eri tavalla, kuin aiemmin suosimaani pakahtumista tavoittelevaa ja kiihottumiseen tähtäävää metodia kuuntelusessioon soveltaen ja ylös kurottautuen.
Tämän sijasta keskitin katseeni tiiviisti, mutta levollisesti, tiettyyn pisteeseen ja johonkin objektiin ja musiikkiin syventymällä meditoin.
Egon Friedell puhuu objektiin uppoutumisesta syvällisen saksalaisen sanontatavan mukaan, joksi hän sitä Kulttuurihistoria kirjoissaan nimittää.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.