Auringon noustessa 1. toukokuuta 1945 Berliini oli kaaoksen vallassa. Tulitiet kaikuivat kaduilla, ja kerran mahtavan hallinnon jäänteet takertuivat elämään Hitlerin Führerbunkerin syvyyksissä. Tästä maanalaisesta linnoituksesta oli tullut sekä pyhäkkö että hauta asukkailleen, kun he kohtasivat väistämättömän tappion.
Noina kauhistuttavina tunteina Adolf Hitlerin itsemurhan jälkeen 30. huhtikuuta kenraali Hans Krebs nousi bunkkerista mukanaan uutisia, jotka lähettäisivät shokkiaaltoja vihollisen linjoilla. Eversti Theodor von Dufvingin ja tulkin seurassa hän tapasi neuvostoliittolaisen kenraalin Vasili Tšuikovin Tempelhofin lentokentällä ja välitti hänelle hänen mielestään ratkaisevan tärkeän tiedon: "Olette ensimmäinen ulkomaalainen, jolle on kerrottu, että Hitler lähti vapaaehtoisesti maastamme ja riisti itseltään hengen." Mutta Tšuikoville tällä paljastuksella ei ollut juurikaan painoarvoa; he olivat jo tietoisia asiasta.
Tunnelma bunkkerissa kiristyi entisestään, kun Joseph Goebbels etsi keinoja neuvotella Stalinin joukkojen kanssa. Hän kuvitteli hyödyntävänsä länsiliittoutuneiden ja neuvostoliittolaisten välisiä erimielisyyksiä – ajatus syntyi pikemminkin epätoivosta kuin toivosta. Joka tunti johtajansa kuoleman jälkeen kävi selväksi, että uskollisuus oli hiipumassa niiden keskuudessa, jotka olivat aiemmin olleet horjumattomia seuraajia.
Krebs palasi neuvotteluista tyhjin käsin kahdentoista rankan tunnin jälkeen; Tšuikov torjui hänen yrityksensä saada aikaan edes väliaikainen tulitauko – hän vaati sen sijaan ehdotonta antautumista. Bunkkerissa Goebbels purkautui vihaan saadessaan tämän uhkavaatimuksen: "En allekirjoita mitään antautumiskirjettä niin kauan kuin olen vielä liittokansleri!"
Samaan aikaan keskustelut muiden upseerien keskuudessa synkkenivät siitä, pitäisikö seurata esimerkkiä kohti unohdusta vai yrittää paeta betonivankilastaan – valinta, jonka uskollisuuden muistot nyt varjostivat pelko, tekivät entistäkin koskettavammaksi.
Toukokuun 1. päivän keskiyöhön mennessä jotkut jäsenet alkoivat suunnitella paeta mieluummin kuin antautua kaatuneen johtajansa rinnalle. Yön syventyessä Berliinin raunioiden yllä, täyttyen laukausten kaikuista ja epätoivoisista avunhuudoista, ulkona heitä odottava kohtalo tuntui yhtä synkältä kuin näiden muurien sisäpuolella pysyminen.
Lopulta – kuten historia on osoittanut – monet jäivät tänne paitsi fyysisten myös psykologisten esteiden vuoksi, kunnes oli aivan liian myöhäistä.
Noina kauhistuttavina tunteina Adolf Hitlerin itsemurhan jälkeen 30. huhtikuuta kenraali Hans Krebs nousi bunkkerista mukanaan uutisia, jotka lähettäisivät shokkiaaltoja vihollisen linjoilla. Eversti Theodor von Dufvingin ja tulkin seurassa hän tapasi neuvostoliittolaisen kenraalin Vasili Tšuikovin Tempelhofin lentokentällä ja välitti hänelle hänen mielestään ratkaisevan tärkeän tiedon: "Olette ensimmäinen ulkomaalainen, jolle on kerrottu, että Hitler lähti vapaaehtoisesti maastamme ja riisti itseltään hengen." Mutta Tšuikoville tällä paljastuksella ei ollut juurikaan painoarvoa; he olivat jo tietoisia asiasta.
Tunnelma bunkkerissa kiristyi entisestään, kun Joseph Goebbels etsi keinoja neuvotella Stalinin joukkojen kanssa. Hän kuvitteli hyödyntävänsä länsiliittoutuneiden ja neuvostoliittolaisten välisiä erimielisyyksiä – ajatus syntyi pikemminkin epätoivosta kuin toivosta. Joka tunti johtajansa kuoleman jälkeen kävi selväksi, että uskollisuus oli hiipumassa niiden keskuudessa, jotka olivat aiemmin olleet horjumattomia seuraajia.
Krebs palasi neuvotteluista tyhjin käsin kahdentoista rankan tunnin jälkeen; Tšuikov torjui hänen yrityksensä saada aikaan edes väliaikainen tulitauko – hän vaati sen sijaan ehdotonta antautumista. Bunkkerissa Goebbels purkautui vihaan saadessaan tämän uhkavaatimuksen: "En allekirjoita mitään antautumiskirjettä niin kauan kuin olen vielä liittokansleri!"
Samaan aikaan keskustelut muiden upseerien keskuudessa synkkenivät siitä, pitäisikö seurata esimerkkiä kohti unohdusta vai yrittää paeta betonivankilastaan – valinta, jonka uskollisuuden muistot nyt varjostivat pelko, tekivät entistäkin koskettavammaksi.
Toukokuun 1. päivän keskiyöhön mennessä jotkut jäsenet alkoivat suunnitella paeta mieluummin kuin antautua kaatuneen johtajansa rinnalle. Yön syventyessä Berliinin raunioiden yllä, täyttyen laukausten kaikuista ja epätoivoisista avunhuudoista, ulkona heitä odottava kohtalo tuntui yhtä synkältä kuin näiden muurien sisäpuolella pysyminen.
Lopulta – kuten historia on osoittanut – monet jäivät tänne paitsi fyysisten myös psykologisten esteiden vuoksi, kunnes oli aivan liian myöhäistä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.