Mistä johtuu että yleisenkin käsityksen mukaan musiikki saavutti huipentumansa wieniläisklassismin objektiivisessa säveltaiteessa, kuten Wolfgang Hildesheimer kirjoittaa?
Miksi Mozart ja Beethoven ovat ylittämättömiä neroja? Mitkä ominaisuudet tekivät heistä sellaisia? Miksi myöhemmin ei ole ylletty vastaavaan?
Heidän jälkeenhän alkoi useimpien mielestä musiikin alamäki, kuten Hildesheimer väittää.
Luulisi että ihmislajin älyllisen kehityksen myötä ja 1900 luvulla musiikillisten keinovarojen ja tekniikoiden monipuolistuttua ja tonaalisuuden laajennettua olisi ylletty suurempiin saavutuksiin.
Mutta vain 1700 ja 1800-luvulla elikin ns. suuria neroja, joista Wagner taisi olla viimeisimpiä.
Siltikin jopa suomen vähän tunnettujen säveltäjien teoksetkin saavat tuntemaan jotakin syvemmin koettua olematta täysin mitättömiä.
Näin on, vaikka lienevät vähemmän objektiivisten henkien luomia kuin mitä musiikin todelliset jättiläiset olivat, ja joiden musiikissa on syvyyttä ja objektivoitua tunnetta, jota ei 1900 luvulla kyetty saavuttamaan, otaksun.
Melartinkaan ei ole missään nimessä aivan huono säveltäjä ollut, päinvastoin, aikansa suurin suomalainen, mutta edustaa sinfonioillaan hieman muoto- esikuvansa Mahlerin tavoin subjektivoidumpaa säveltaidetta vahvassa tunnelatauksessaan.
Miksi Mozart ja Beethoven ovat ylittämättömiä neroja? Mitkä ominaisuudet tekivät heistä sellaisia? Miksi myöhemmin ei ole ylletty vastaavaan?
Heidän jälkeenhän alkoi useimpien mielestä musiikin alamäki, kuten Hildesheimer väittää.
Luulisi että ihmislajin älyllisen kehityksen myötä ja 1900 luvulla musiikillisten keinovarojen ja tekniikoiden monipuolistuttua ja tonaalisuuden laajennettua olisi ylletty suurempiin saavutuksiin.
Mutta vain 1700 ja 1800-luvulla elikin ns. suuria neroja, joista Wagner taisi olla viimeisimpiä.
Siltikin jopa suomen vähän tunnettujen säveltäjien teoksetkin saavat tuntemaan jotakin syvemmin koettua olematta täysin mitättömiä.
Näin on, vaikka lienevät vähemmän objektiivisten henkien luomia kuin mitä musiikin todelliset jättiläiset olivat, ja joiden musiikissa on syvyyttä ja objektivoitua tunnetta, jota ei 1900 luvulla kyetty saavuttamaan, otaksun.
Melartinkaan ei ole missään nimessä aivan huono säveltäjä ollut, päinvastoin, aikansa suurin suomalainen, mutta edustaa sinfonioillaan hieman muoto- esikuvansa Mahlerin tavoin subjektivoidumpaa säveltaidetta vahvassa tunnelatauksessaan.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Ehkä ihmisillä oli siihen aikaan enemmän musiikillisia virikkeitä ja heitä kasvatettiin jo nuoresta pitäen musiikki uralle, eikä nykyajalle tyypillinen viihdetarjonta ja ajanvietemahdollisuudet täyttäneet tajuntaa viihdesälällä.
Frederick Delius oli myös eräs tärkeä musiikillisten löytöretkieni kohde kromaattisessa soinnutuksessaan ja häilyvän impressionistisessa muotokielessään sen myötä kun turhauduin Siban emotionaalisesti köyhään ja sovinnaiseen ja duuri-ja mollitonaaliseen varsin diatoniseen musiikkiin, joka ei tuottanut elämyksiä kliseisyytensä vuoksi.
säveltaide saavutti suurimman huipentumansa myöhäisromanttisessa ja modernissa venäläisessä klassisessa musiikissa
Ei saavuttanut sillä Wagner ja suomessa Melartin ovat suurempia säveltäjiä kuin Tsaikovski.
tchaikovsky mielestäni pesee Wagnerin joka waagneri aika tylsä paikoin.
tchaikovsky pesee kaikki, koska se on paras säveltäjä
Mennentullen tchaikovsky, rachmaninoff, medtner, kalinnikov, prokofiev, shostakovich ovat parempia ja suurempia säveltäjiä kuin wagner ja melartin, suomesta klamikin on parempi kuin nuo kaksi
Melartin ei ole niin sentimentaalinen kuin Tsaikka, joka ei taitanut polyfoniaa, atonalismia, klustereita, polyrytmiikkaa, kuten Melartin ja Tsaikka temaattisen työn sijasta käytti laskevia ja nousevia juoksutuksia, crescendoja, puhaltimien ja jousien välistä vuoropuhelua ym. sinfonisen kasvun välikappaleena musiikkitieteijä Maasalon mukaan. Glenn Gould sanoo, ettei Tchaikovski ollut millään muotoa aikansa suurin säveltäjä.
Glen Gould oli pelle jolla oli surkea musiikkimaku. Tsaikka sai ehkä kaikkein parhaimmin kuulumaan tunteet musiikissa kuin muut, ja hänen sinfoniset teokset ja balettimusiikki on välillä uskomattoman upeaa. Asiasta kukkaruukkuun, Melartinilla on hienoa musiikkia mutta paras suomalainen säveltäjä on mielestäni Uuno Klami.
Bachia Gould palvoi yli kaiken, eikä tämän polyfonian mestarin musiikkia surkeaksi voi sanoa eräänä ihmiskunnan suurimmista säveltäjistä ja luovista hengistä. Tsaikan teoksissa on kyllä hienoja ja kauniita teemoja, mutta hänen sinfoninen rakentelunsa esim. sinfonioissa lepää musiikkitieteilijä Maasalon mukaan aivan muissa ja toissijaisissa tekijöissä kuin motiivityöskentelyssä, kuten kertaamisessa ja samojen ajatusten toistamisessa, joiden kantavuus on rajallista. Klamin musiikissa on vähemmän tunnetta kuin monien muiden romanttisempien suomi säveltäjien ja hän siteeraa Ravelia ja Stravinskya.
Bachin musiikki voisi olla hienoa jos hän olisi syntynyt 1800-luvulla, mutta eipä ole koska hän eli alkeellisen musiikin sekä soittimien kaudella.
Älä avauspostaaja unoha italialaisten merkitystä klassisessa säveltaiteessa vai ookko nää eri mielt?
En ole eri mieltä.
Musiikista oli aito elämä karsittu huippuunsa pois. Puuteria ja detaljeja.
Toki Beethoven oli jo punkkari verrattuna aiempien hovineitojen musaan. Miten hän joutui sotketuksi tähän?