Oman mielenterveyden kanssa "taisteleminen" on raskasta ja jokainen meistä tarvitsee sosiaalisia tukiverkostoja.
Kertokaa parhaita vinkkejä, miten olette onnistuneet hankkimaan ja / tai ylläpitämään tukiverkostoja hankalina hetkinä?
Tai mitkä on olleet pahimpia sudenkuoppia, joita muiden ehkä kannattaisi välttää?
Kertokaa parhaita vinkkejä, miten olette onnistuneet hankkimaan ja / tai ylläpitämään tukiverkostoja hankalina hetkinä?
Tai mitkä on olleet pahimpia sudenkuoppia, joita muiden ehkä kannattaisi välttää?
Vastaukset 25
Vanhimmat
Perhe varmaan tärkein eli sen ylläpitäminen
Älä riko siis välejä perheeseen (vanhemmat, siskot, isovanhemmat jne). Riippuu toki minkä ikänen olet. Ite olin ala-ikänen ja kun jouduin osastolle ei kavereista apua ollut tuolloin. Nyt myöhemmin niistä toki on puhumisen kautta mutta... En olekkaan joutunut testaamaan osaston kautta näitä ja onneksi en
Voi jos olisi ollut itsellä silloin yli 25 vuotta sitten kunnollinen ja toimiva tukiverkosto. Mutta ei ollut. Se ja henkisen tuen puute pahensi merkittävällä tavalla omaa psyykkistä vointia. Siihen päälle oli liian haasteelliset ja vaikea olosuhteet kotona omien perheenjäsenten kanssa. En todennäköisesti olisi koskaan joutunut millekään osastolle. Toki introverttipersoonallisuuden ja ujouden omaavana ystävien hankkiminen on haasteellisempaa ja vaikeampaa. Psykiatrisesta sairaalasta niitä tukiverkostoja ei saa. Siellä keskitytään ihan muihin asioihin, sairauksien tutkimiseen, diagnosoimiseen ja lääkkeiden määräämiseen. Sama koskee psykososiaalisen tuen antamista, sitä annetaan sairausasioiden kohdalla.
Tukiverkoston rooli on jokaisen kohdalla hyvin tärkeä. Että on ympärillä niitä ihmisiä, jotka auttavat ja tukevat tarvittaessa. Se on aika tavalla selvää.
Vaikka itse olenkin jonkinlainen introvertti, enkä siksi sitonut juurikaan ystävyys suhteita osastojaksoillani, niin tiedän kymmeniä ja taas kymmeniä ihmisiä jotka ovat nimenomaan hoidossa ollessaan solmineet sitä elinikäistä ystävä ja tukiverkkoa.
Uskallankin väittää että niiltä osin oma tukiverkkoni on enemmän itsestäni ja luonteestani kiinni, kuin siitä että hoito olisi pakottanut jonkun ihmisen kaveriksini.
Paras vinkki varmaan ylläpitää olemassa olevai ja etsiä vertaistukea
Kaverit ja ystävät on aina hyvä tukiverkko, mutta pahimmassa tapauksessa se tukiverkkokin voi kuormittua liikaa, jos sairas ihminen kaataa kaiken pahan olonsa heidän niskaan.
Yhdelle kaverille olin joitain vuosia sitten tukena useamman viikon, ja pakko sanoa, että se kävi aika rankaksi itselleni, henkisesti. Kaikella on rajansa ja jossain vaiheessa ei vaan enää jaksa.
Onneksi on ammattilaisia olemassa.
Ammattilaiset vaan ei vastaa kavereita/perhettä. Valitettavasti
Ei vastaa, ei. Eikä heidän todellakaan edes tarvitse " sijaistaa " kavereita/perhettä.
Mutta ammattilaisilla on eri tavalla kykyä ja taitoa mt-ongelmien lääketieteelliseen hoidolliseen puoleen.
Sanoinkin aiemmin, että ne kaverit, omaiset, perhe, eivät välttämättä jaksa, jos sairastuneen tilanne pahenee liikaa, ja siinä kohtaa ammattilaiset on hyvä apu.
Ainahan se olisi parempi, että läheisten ihmisten tuki olisi riittävää, eikä ihminen sairastuisi liian pahasti.
Ammattilaiselle voi yrittää purkaa sitä omaa pahaa oloaan, (teitysti siinä pitää olla asiallinen.) Kun taas kavereiden kanssa voi keskittyä tekemään niitä mukavia asioita.
RIippuu kuin usein tapaat. 2x kuussa ei oikein riitä näin esimerkkinä
Eikös tässä kysytty enempi, että kuinka usein yrität etsiä niitä tukiverkoston jäseniä?
Noh ammattilaiset ei vastaa sitä ikinä. Eikä niistä ole apua sen luomiseen ellet saa ryhmää yms. Sieltäkin toisaalta vaikeaa saada (riippuu ryhmästä ja sen ikäjakaumasta jne).
Jatkuvaa valittajaa, kukaan jaksa lopputtomiin kuunnella ja kannustaa.
Tämähän se on se ongelma. Jatkuva valittaja ei tule ikinään saamaan ympärilleen sellaista tukiverkkoa joka pystyisi kuuntelemaan sitä jatkuvaa valitusta.
Hyvä ja riittävän laaja tukiverkosto estää jo ennalta ehkäisevästi mt-oireiluja, ja parantaa mahdollisuuksia selviytyä, vaikka sairastuisikin. Mt-palvelujen puolelta ei saa sitä riittävää ja tarvittavaa psykososiaalista tukea niihin oireita aiheuttaviin asioihin, siis, jos ne johtuvat, nk. useimmiten, elämässä pielessä olevia asioista.
Omalla kohdallani olisin tuskin koskaan joutunutkaan psykiatrian puolelle, jos itselläni olisi ollut ympärillä se tukiverkosto.
Olen ajatellut tuon oireiluasian sillä tavalla, ainakin omalla kohdallani, että elämässä on tapahtunut asioita, ikäviä, vakavia, pahojakin, ym., mutta ne eivät aiheuttaneet oireilua, vaan oma mieleni käänsi vaikeudet ja ongelmat, tapahtumat, itseäni vastaan. Eli oireiluni johtui siitä, miten psyykeni suhtautui asioihin, mitä ajatuksia ja tunteita päässäni alkoi liikkumaan tapahtumien seurauksena.
Kun olen saanut tutustua itseeni ajan kanssa, olen oppinut ottamaan vastaan myös vaikeita ja ikäviä asioita menettämättä henkistä hyvinvointiani saman tien.
Tunteiden käsittely ja säätely liittyy paljon siihen, miten itse voi, millainen on olotila ja mieliala.
Joku filosofi oli aikoinaan sanonut, että ihmisen elämässä ei oikeasti ole kovin paljon ongelmia, mutta ihminen herkästi tekee asioista itselleen ongelman. Omasta mielestäni se pitää jokseenkin paikkaansa, toki se on vain oma ajattelutapani asiasta.
Tarkoitatko, että se ei varsinaisesti ole ongelma, jos ihminen ei kykene hankkimaan tai ylläpitämään tukiverkostoja, vaan ihminen vain tekee siitä ongelman itselleen?
En nyt suoranaisesti tarkoita, että mikään asia ei voisi olla ongelma tekemättä siitä ongelmaa.
Ja mainitsin, että tuo ajattelutapa on omani, muilla voi olla täysin toisenlainen tapa ajatella.
Ajattelu ja asennoituminen on kytköksissä toisiinsa.
Itseltäni tuhraantui vuosia, ellei jopa "vuosikymmeniä" siihen että ympärilläni oli vain huonoa tukiverkostoa.
Oma mokani oli, että uhriuduin siinä tilanteessa. Vaikka se defenssi auttoikin ensialkuun, niin todellisuudessa se vain esti niiden terveiden tukiverkkojen saamista pitkässä juoksussa.
Siksi siitä pääseminen oli hemmetin pitkä prosessi, johon liittyi niin iloja ja suruja. Vaikka hoitooni liittyy epäopnnistumisia, niin silti osittain hoidon asniosta sain vaihe vaiheelta rakennettua sitä tukiverkostoa, enkä enää ole hoidon tai huonojen ihmisten piirissä.
Silloin kun jo on itse huonossa kunnossa, on hankalaa alkaa kokoamaan tervettä tukiverkkoa ympärilleen. Vielä vaikeampaa se on jos on jatkuvassa uhriutumis moodissa.
Uhriutuneelle ihmiselle harvoin kelpaa mikään, mitä joku muu sanoo tai neuvoo.
Itse kun olen syntynyt äpäränä, niin lähtökohtaisesti tukiverkoston luominen on ollut mahdotonta...
Älä syyttele itseäsi siitä, millaisena olet syntynyt. Tärkeintähän on että olet syntynyt.
Ei meiltä keneltäkään ole kyselty halutaanko me syntyä, niin on vain tapahtunut.
Sinulla on yksi elämä, tee siitä sellainen millaiseksi sen haluat.
Vaikka olet äpäräksi syntynyt, ei sen ole pakko vaikuttaa siihen millaiseksi kasvat.
On meitä äpäröitä muitakin ( siis avioliiton ulkopuolella syntyneitä ).
Itsellä kun ei ole vain pelkästään tuo avioliiton ulkopuolella syntynyt, vaan tilanne on ollut huomattavasti pahempi... Taustan vuoksi ei ole ollut mahdollisuutta mitenkään kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi.
Mikä voi olla niin pahaa, ettei ole uskoa tulevaisuuteen ? Vai onko usko omaan itseen kadoksissa ?
Mahdollisuus on aina olemassa.
Aina voi yrittää, taustasta riippumatta. Ei kannata ajatella, ettei mistään tule mitään siitä syystä kun ennen oli " niin ja näin ".
Menneisyyden ei tarvitse muokata tulevaisuutta. Olisi hyvä yrittää päästä irti menneiden aikojen tapahtumista, ei jäädä niihin " jumiin ". Eivät ne poistu olemasta, mutta niidenkin kanssa pystyy oppia elämään.
Jokaisella on menneisyys, kaikilla omanlaisensa. Mutta jokaisella on myös tulevaisuus, josta voi tehdä menneisyyttä paremman.
Eikä kukaan käske olla tasapainoinen, huonommankin tasapainon kanssa voi pärjätä.
Mutta aikuinen voi tehdä tietoisia tekoja kohti tasapainoisuutta.