Kun on näitä uskonnollisia palstoja seurannut vähän turhankin pitkään (kiitos ja anteeksi), niin yksi asia toistuu: kuolema. Ja ei, ei pelkästään siksi että sitä pelätään, vaan koska siltä halutaan pelastua. Mielellään varman ohjekirjan ja henkilökohtaisen oppaan avulla. Jeesus, Krishna, Jahve tai joku muu, kukin valitsee oman pelastuspakettinsa.
Mutta sitten tuli vastaan mielenkiintoinen asia: mitä jos usko ei lievennäkään kuolemanpelkoa, vaan pahimmillaan pahentaa sitä?
Tutkitusti esimerkiksi konservatiivisesti uskovilla - eli niillä, jotka uskovat taivaaseen ja helvettiin hyvin konkreettisesti - kuolemanpelko on usein korkeampi kuin ei-uskonnollisilla ihmisillä. Syynä se, että pelissä ei ole vain elämä, vaan koko iankaikkisuus. Pieni lipsahdus väärään suuntaan ja hups, siellä ollaan helvetin odotushuoneessa.
Mutta sitten on ateistit. Jotka elävät elämänsä tietäen, että se loppuu. Ei draamaa. Ei viimeistä tuomiota. Ei taivaspaikan stressitestiä.
Kuolema on kuin nukahtaisi - ja kun tämä ajatus on sisäistetty, moni raportoi rauhasta, ei paniikista. Etenkin ne, jotka eivät jää jumiin siihen "mutta entä jos kuitenkin" -siltaan.
Buddhalaiset taas nostavat homman vielä eri tasolle: heidän mukaansa minä itse on illuusio. Eikä se, mikä ei ole koskaan ollut erillinen, voi kuolla.
Jos todella omaksuu buddhalaisen näkemyksen, kuolemanpelko voi kutistua olemattomaksi. Kun ei ole mitään, mikä kuolisi, ei tarvitse pelätä. Vähän niin kuin lentopelkoa ei tule, jos tajuaa ettei ole lentokoneessa ollenkaan.
Sitten on nämä jälleensyntymäuskoiset. Siellä kuolemaa ei nähdä loppuna vaan väliaikaishotellina - kierrät takaisin uuteen kehoon, vähän sen mukaan miten tässä kierroksessa meni. Pisteitä tulee karmasta, ei konfirmaatiosta. Kuulostaa kevyemmältä systeemiltä - mutta ei sekään kaikkia lohduta. Moni kokee ajatuksen ikuiseen kiertoon jumittamisesta vielä ahdistavammaksi kuin taivas/helvetti-peli.
Yhteenveto (ei, en tee PowerPointia):
* Matalin kuolemanpelko: buddhalaiset & hyvin itsensä hyväksyvät ateistit
* Suurin kuolemanpelko: epävarmat uskovat, joiden pelastusvarmuus on hutera
* Kohtuullinen pelko, mutta toivoa: jälleensyntymäuskoiset - ei loppua, mutta ei lepoakaan
Että tämmöisiä löydöksiä.
Ei tämä tietenkään tarkoita, että pitäisi heti ostaa appelsiinihuivi ja mennä zen-retriittiin - mutta ehkä joskus kannattaa tarkistaa, onko oma uskomusjärjestelmä enemmän pelastus vai pelote.
Tässäkin asiassa: rauha ei löydy taivaalta vaan korvien välistä.
- yksi, joka on ollut uskossa, irti uskosta, ja nykyisin... no, elossa ainakin
Mutta sitten tuli vastaan mielenkiintoinen asia: mitä jos usko ei lievennäkään kuolemanpelkoa, vaan pahimmillaan pahentaa sitä?
Tutkitusti esimerkiksi konservatiivisesti uskovilla - eli niillä, jotka uskovat taivaaseen ja helvettiin hyvin konkreettisesti - kuolemanpelko on usein korkeampi kuin ei-uskonnollisilla ihmisillä. Syynä se, että pelissä ei ole vain elämä, vaan koko iankaikkisuus. Pieni lipsahdus väärään suuntaan ja hups, siellä ollaan helvetin odotushuoneessa.
Mutta sitten on ateistit. Jotka elävät elämänsä tietäen, että se loppuu. Ei draamaa. Ei viimeistä tuomiota. Ei taivaspaikan stressitestiä.
Kuolema on kuin nukahtaisi - ja kun tämä ajatus on sisäistetty, moni raportoi rauhasta, ei paniikista. Etenkin ne, jotka eivät jää jumiin siihen "mutta entä jos kuitenkin" -siltaan.
Buddhalaiset taas nostavat homman vielä eri tasolle: heidän mukaansa minä itse on illuusio. Eikä se, mikä ei ole koskaan ollut erillinen, voi kuolla.
Jos todella omaksuu buddhalaisen näkemyksen, kuolemanpelko voi kutistua olemattomaksi. Kun ei ole mitään, mikä kuolisi, ei tarvitse pelätä. Vähän niin kuin lentopelkoa ei tule, jos tajuaa ettei ole lentokoneessa ollenkaan.
Sitten on nämä jälleensyntymäuskoiset. Siellä kuolemaa ei nähdä loppuna vaan väliaikaishotellina - kierrät takaisin uuteen kehoon, vähän sen mukaan miten tässä kierroksessa meni. Pisteitä tulee karmasta, ei konfirmaatiosta. Kuulostaa kevyemmältä systeemiltä - mutta ei sekään kaikkia lohduta. Moni kokee ajatuksen ikuiseen kiertoon jumittamisesta vielä ahdistavammaksi kuin taivas/helvetti-peli.
Yhteenveto (ei, en tee PowerPointia):
* Matalin kuolemanpelko: buddhalaiset & hyvin itsensä hyväksyvät ateistit
* Suurin kuolemanpelko: epävarmat uskovat, joiden pelastusvarmuus on hutera
* Kohtuullinen pelko, mutta toivoa: jälleensyntymäuskoiset - ei loppua, mutta ei lepoakaan
Että tämmöisiä löydöksiä.
Ei tämä tietenkään tarkoita, että pitäisi heti ostaa appelsiinihuivi ja mennä zen-retriittiin - mutta ehkä joskus kannattaa tarkistaa, onko oma uskomusjärjestelmä enemmän pelastus vai pelote.
Tässäkin asiassa: rauha ei löydy taivaalta vaan korvien välistä.
- yksi, joka on ollut uskossa, irti uskosta, ja nykyisin... no, elossa ainakin
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kristitty ei voi uskoa, että ihminen valitsee itse Jumalansa, ilman konkrettisia näyttöjä Jumalansa olemassa olosta, jota hän haluaa kumarrella. Kansan uskonnoissa kumarrellaan esim. elotonta puupölkkyä, kuin mieletön, saadakseen suosiota. Kristityllä on ylivertaisesti itsensä ilmaissut Jumala, Raamatun, Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala. Nykyisin Taivaan Isänä tunnettu, ikuinen maan ja taivaan, eläimet ja ihmisen luonut, hyvä Jumalamme . Kristinuskon pelastus on helppo ja varma. Jeesuksen syntiemme lunastus itselleen ja niiden kuoletus Golgatan ristillä, on pelastuksen ydin. Meillä on vapaa tahto pyytää Jeesusta elämäämme, tai hylätä Hänen tarjouksensa.
Jopas jotakin. Kuulostaa tutulta tuote-esittelyltä, mutta sanotaanko näin, että olisi ihan suositeltavaa lukea se koko Raamattu eikä vain napata niitä rusinoita sieltä makeimmasta kohdasta. Se "hyvä Jumala" nimittäin tekee aika paljon muutakin kuin halailee. Kun koko paketin käy läpi ajatuksella, voi se pelastuksen “varmuus” alkaa tuntua vähän vähemmän varmalta ja vähän enemmän siltä että oho - mitäs kaikkea tässä nyt oikeastaan tulikaan allekirjoitettua. Suosittelen lämpimästi lukemista. Ihan kannesta kanteen. Se on tehokkain herätys.
Minä uskon reinkarnaatioon. Pyri epäitsekkyyteen niin tulevat elämäsi ovat aina vaan ihanampia.
Elämä on koulu, tuonpuoleinen kesäloma