Sähköiskuja saaneet kalat ilmentävät meduusan geenejä
Kuulostaa aivan Marvel-sarjakuvalta: otus saa sähköankeriaalta sähköiskun, minkä seurauksena siihen siirtyy toisen otuksen DNA:ta, joka antaa sille uusia kykyjä.
Geenitutkijat käyttävät joskus sähkövirtaa solukalvojen ”raottamiseen”, jotta vierasta DNA:ta saadaan ujutettua soluun. Japanilaiset tutkijat pohtivat, voisiko jotain vastaavaa tapahtua luonnossa.
He panivat sähköankeriaita ja seeprakalojen poikasia akvaarioon, johon oli lisätty myös irrallisia geenejä plasmideissa, jotka ovat rengasmaista DNA:ta. Kyseiset geenit koodaavat fluoresoivaa proteiinia nimeltä GFP (green fluorescent
protein). GFP:tä on eristetty meduusoista, ja tietyt UV-valon aallonpituudet saavat sen fluoresoimaan vihreänä.
Uituaan päivän verran akvaariossa ”tyrmäävien” naapurien
seurassa jotkut kalanpoikaset alkoivat hehkua vihreinä – verrokkiakvaarion kalanpoikaset, jotka altistuivat plasmideille mutteivät sähköankeriaille, eivät hehkuneet. Voidaan päätellä, että jotkin niiden soluista olivat ottaneet itseensä GFP-
geenejä ja tuottivat siksi GFP:tä. (Ennen kuin Robert Carter tuli CMI-USA:n palvelukseen, hän tuotti vihreänä fluoresoivia transgeenisiä seeprakaloja käyttäen korallien GFP-geenejä.)
Horisontaalinen geeninsiirto eli se, että yhden lajin geeni voi tulla osaksi toisen lajin genomia,
on pitkään kiinnostanut evoluutioteoreetikkoja. Bakteerit siirtävät joskus geenejä toisiin bakteereihin. Jos vastaavaa havaittaisiin tapahtuvan monisoluisissa eliöissä, esimerkiksi virusvälitteisesti, sen voitaisiin toivoa ratkaisevan joitakin evoluutioteorian pulmia.
Vaikka koe on kiehtova, tutkijat ovat epävarmoja, voisivatko sähköankeriaat saada geenejä siirtymään monisoluisista eliöistä toisiin. Kalanpoikaset loistivat vain noin viikon ajan, mistä voidaan päätellä, ettei geeninsiirto ollut pysyvää laatua.
On myös vaikeaa kuvitella, miksi geenejä poistuisi ”luovuttavasta” eliöstä ilman ihmisen väliintuloa.
Kuulostaa aivan Marvel-sarjakuvalta: otus saa sähköankeriaalta sähköiskun, minkä seurauksena siihen siirtyy toisen otuksen DNA:ta, joka antaa sille uusia kykyjä.
Geenitutkijat käyttävät joskus sähkövirtaa solukalvojen ”raottamiseen”, jotta vierasta DNA:ta saadaan ujutettua soluun. Japanilaiset tutkijat pohtivat, voisiko jotain vastaavaa tapahtua luonnossa.
He panivat sähköankeriaita ja seeprakalojen poikasia akvaarioon, johon oli lisätty myös irrallisia geenejä plasmideissa, jotka ovat rengasmaista DNA:ta. Kyseiset geenit koodaavat fluoresoivaa proteiinia nimeltä GFP (green fluorescent
protein). GFP:tä on eristetty meduusoista, ja tietyt UV-valon aallonpituudet saavat sen fluoresoimaan vihreänä.
Uituaan päivän verran akvaariossa ”tyrmäävien” naapurien
seurassa jotkut kalanpoikaset alkoivat hehkua vihreinä – verrokkiakvaarion kalanpoikaset, jotka altistuivat plasmideille mutteivät sähköankeriaille, eivät hehkuneet. Voidaan päätellä, että jotkin niiden soluista olivat ottaneet itseensä GFP-
geenejä ja tuottivat siksi GFP:tä. (Ennen kuin Robert Carter tuli CMI-USA:n palvelukseen, hän tuotti vihreänä fluoresoivia transgeenisiä seeprakaloja käyttäen korallien GFP-geenejä.)
Horisontaalinen geeninsiirto eli se, että yhden lajin geeni voi tulla osaksi toisen lajin genomia,
on pitkään kiinnostanut evoluutioteoreetikkoja. Bakteerit siirtävät joskus geenejä toisiin bakteereihin. Jos vastaavaa havaittaisiin tapahtuvan monisoluisissa eliöissä, esimerkiksi virusvälitteisesti, sen voitaisiin toivoa ratkaisevan joitakin evoluutioteorian pulmia.
Vaikka koe on kiehtova, tutkijat ovat epävarmoja, voisivatko sähköankeriaat saada geenejä siirtymään monisoluisista eliöistä toisiin. Kalanpoikaset loistivat vain noin viikon ajan, mistä voidaan päätellä, ettei geeninsiirto ollut pysyvää laatua.
On myös vaikeaa kuvitella, miksi geenejä poistuisi ”luovuttavasta” eliöstä ilman ihmisen väliintuloa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Virusten siirtyminen mm. ihmisen perimään on jo vanha juttu.