Miten voi oikein päästä yli rakastumisesta/ihastumisesta, kun toinen ihminen päätyy siihen, ettei suhde toimikaan?
Erosin poikaystävästäni kanssa noin puolen vuoden seurustelun jälkeen, kun hän päätyi siihen, ettei meidän juttumme toiminut. Hän selitti asian niin mukavasti kuin mahdollista ja olemme edelleen ystäviä, enkä syytä häntä mistään. Ymmärrän kyllä hyvin, että jos toinen ihminen päätyy siihen, ettei suhde toimi niin eipä sitä silloin itse voi asialle oikein mitään...
Oma ongelmani oli, että omat tunteeni häntä kohtaan olivat paljon voimakkaampia kuin hänen minuun kohdistamansa tunteet ja olisin halunnut muutenkin viettää hänen kanssaan enemmän aikaa kuin oli hänelle mahdollista. Sinänsä ehkä näin jälkikäteen ajatellen seurustelumme aikakin taisi olla omalla tavallaan minulle henkisesti raskasta, koska päädyin kokemaan sen aikana voimakkaampia tunteita kuin mitä olin pitänyt mahdollisena olla olemassa.
(Ennen yliopisto-opintojen alkua en nimittäin ollut edes pitänyt mahdollisena, että päätyisin seurustelemaan/ihastumaan/rakastumaan ja vaikka ennen edellä mainittua suhdetta olin ehtinyt seurustella kerran melkein puolitoista vuotta toisen ihmisen kanssa niin tajuan nyt jälkikäteen, että minulla koskaan ollut läheskään yhtä voimakkaita tunteita ensimmäistä poikaystävääni kohtaan, vaikka olinkin ehkä saattanut häneen olla alussa ihastunut niin en koskaan todella rakastunut häneen samalla tavoin kuin toisessa suhteessani ja tuolloin suhteemme kuivui aivan luonnostaan takaisin kaveruudeksi.)
Eron jälkeen olin useamman kuukauden aika rikki, kun vuorotellen yritin hyväksyä eroa ja olla ajattelematta sitä. Nyt erosta on jo vähän yli puolivuotta, mutta silti tuntuu että aivoni ovat yhä järjiltään. Voin sanoa, että olen hyväksynyt sen, ettei minulla ole mahdollisuuksia päätyä yhteen uudestaan hänen kanssaan, mutta en tiedä tarkoitanko sitä todella. Välillä uskon, että olen päässyt yli ja sitten tajuan ettei se sittenkään taida olla totta. Asiaa ei tietenkään auta, että pyörimme suhteellisen samoissa opiskelijapiireissä ja näen häntä edelleen esim. tapahtumien jatkoilla siellä sun täällä, jolloin tuntuu että tappelen sisäisesti aivojeni kanssa, kun samaan aikaan haluaisin pyöriä mieluiten juuri siitä keskustelussa/porukassa jossa hän on mukana ja samaan aikaan en kuitenkaan haluaisi vaivata häntä ja tuntuu vain, että tasapainoilen jossain sosiaalisten normien viidakossa yrittäen arvailla miten minun kuuluisi käyttäytyä. Samaan aikaan haluaisin päästä juttelemaan hänen kanssaan kahdestaan, mutta kuitenkin tuntuu, etten tiedä onko meillä enää mitään puhuttavaa.
Tiedän, että minun täytyisi jotenkin vakuuttaa aivoni lopettamaan tuntemasta tällä tavoin, mutta suurin ongelma on se, että syvällä sisimmässäni en kuitenkaan pysty edelleenkään todella aidosti haluamaan sitä. Viime kuukausien ajan olen yrittänyt ajatella että hyväksyn vain sen tosiasian, että meidän juttumme ei kai ehkä luultavasti ikinä voi toimia ja yritän käyttäytyä mahdollisimman neutraalisti häntä kohtaan. Ainakin tiedän, että päätyäkseni joskus uudestaan seurustelemaan minun pitäisi tuntea yhtä vahvoja tunteita uudestaan, mutta en tiedä onko se mahdollista. Ehkä on tai ehkä ei, mutta varmaa on se, että jotta se olisi mahdollista minun täytyisi saada itseni lakkaamaan haluamasta alitajuisesti päätyä edelleen takaisin yhteen edellisen poikaystäväni kanssa, enkä tiedä miten se onnistuisi.
Onko kellään hyviä neuvoja miten päästä tällaisista tunteista yli tai kauanko se vie?
Erosin poikaystävästäni kanssa noin puolen vuoden seurustelun jälkeen, kun hän päätyi siihen, ettei meidän juttumme toiminut. Hän selitti asian niin mukavasti kuin mahdollista ja olemme edelleen ystäviä, enkä syytä häntä mistään. Ymmärrän kyllä hyvin, että jos toinen ihminen päätyy siihen, ettei suhde toimi niin eipä sitä silloin itse voi asialle oikein mitään...
Oma ongelmani oli, että omat tunteeni häntä kohtaan olivat paljon voimakkaampia kuin hänen minuun kohdistamansa tunteet ja olisin halunnut muutenkin viettää hänen kanssaan enemmän aikaa kuin oli hänelle mahdollista. Sinänsä ehkä näin jälkikäteen ajatellen seurustelumme aikakin taisi olla omalla tavallaan minulle henkisesti raskasta, koska päädyin kokemaan sen aikana voimakkaampia tunteita kuin mitä olin pitänyt mahdollisena olla olemassa.
(Ennen yliopisto-opintojen alkua en nimittäin ollut edes pitänyt mahdollisena, että päätyisin seurustelemaan/ihastumaan/rakastumaan ja vaikka ennen edellä mainittua suhdetta olin ehtinyt seurustella kerran melkein puolitoista vuotta toisen ihmisen kanssa niin tajuan nyt jälkikäteen, että minulla koskaan ollut läheskään yhtä voimakkaita tunteita ensimmäistä poikaystävääni kohtaan, vaikka olinkin ehkä saattanut häneen olla alussa ihastunut niin en koskaan todella rakastunut häneen samalla tavoin kuin toisessa suhteessani ja tuolloin suhteemme kuivui aivan luonnostaan takaisin kaveruudeksi.)
Eron jälkeen olin useamman kuukauden aika rikki, kun vuorotellen yritin hyväksyä eroa ja olla ajattelematta sitä. Nyt erosta on jo vähän yli puolivuotta, mutta silti tuntuu että aivoni ovat yhä järjiltään. Voin sanoa, että olen hyväksynyt sen, ettei minulla ole mahdollisuuksia päätyä yhteen uudestaan hänen kanssaan, mutta en tiedä tarkoitanko sitä todella. Välillä uskon, että olen päässyt yli ja sitten tajuan ettei se sittenkään taida olla totta. Asiaa ei tietenkään auta, että pyörimme suhteellisen samoissa opiskelijapiireissä ja näen häntä edelleen esim. tapahtumien jatkoilla siellä sun täällä, jolloin tuntuu että tappelen sisäisesti aivojeni kanssa, kun samaan aikaan haluaisin pyöriä mieluiten juuri siitä keskustelussa/porukassa jossa hän on mukana ja samaan aikaan en kuitenkaan haluaisi vaivata häntä ja tuntuu vain, että tasapainoilen jossain sosiaalisten normien viidakossa yrittäen arvailla miten minun kuuluisi käyttäytyä. Samaan aikaan haluaisin päästä juttelemaan hänen kanssaan kahdestaan, mutta kuitenkin tuntuu, etten tiedä onko meillä enää mitään puhuttavaa.
Tiedän, että minun täytyisi jotenkin vakuuttaa aivoni lopettamaan tuntemasta tällä tavoin, mutta suurin ongelma on se, että syvällä sisimmässäni en kuitenkaan pysty edelleenkään todella aidosti haluamaan sitä. Viime kuukausien ajan olen yrittänyt ajatella että hyväksyn vain sen tosiasian, että meidän juttumme ei kai ehkä luultavasti ikinä voi toimia ja yritän käyttäytyä mahdollisimman neutraalisti häntä kohtaan. Ainakin tiedän, että päätyäkseni joskus uudestaan seurustelemaan minun pitäisi tuntea yhtä vahvoja tunteita uudestaan, mutta en tiedä onko se mahdollista. Ehkä on tai ehkä ei, mutta varmaa on se, että jotta se olisi mahdollista minun täytyisi saada itseni lakkaamaan haluamasta alitajuisesti päätyä edelleen takaisin yhteen edellisen poikaystäväni kanssa, enkä tiedä miten se onnistuisi.
Onko kellään hyviä neuvoja miten päästä tällaisista tunteista yli tai kauanko se vie?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minä kerron sitten kun selviää itselle.
Kai se riippuu tilanteesta. Minä hoen itselleni olen kääkkä olen kääkkä vailla mahdollisuuksia ja toivon etten näe tai kuule häntä vähään aikaan. Olen tätä vähän yrittänyt aikaisemmin mutta tunteet palasivat kaksinkertaisina. Sanoit tuon hyvin, mutta aivot eivät vaan tunnu voittavan tunteita.