Joku on nähnyt elämänsä filminauhana esim jossain onnettomuudessa
Sellaisiakin asioita joita ei itse muista.
Sellaisiakin asioita joita ei itse muista.
Näkeekö kuoleman hetkellä elämänsä filminauhana
Anonyymi-ap
16595
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Niin monille käy.
Kuolema tuhoaa kaiken, mikä ei ole todellista; kuolema näyttää meille todelliset ystävämme; kuolema paljastaa todelliset prioriteettimme; kuolema tuo viisauden esiin; kuolema valaisee meitä peloistamme ja heikkouksistamme, mutta mikä tärkeintä, kuolema muistuttaa meitä siitä, että nämä aineelliset kehot ja aineelliset universumit eivät ole kotimme. Kun kuolema kutsuu teitä, älkää pelästykö tai piiloutuko, vaan seisokaa sen edessä ja katsokaa, mitä sillä on tarjota. Loppujen lopuksi hän on Krishnan oikeudenmukainen, uskollinen ja kuuliainen palvelija.
(J. Favors).
Olemme elävän tietoisuuden hiukkasia. Sillä hetkellä, kun tunnemme jättävämme kehomme, meidän pitäisi ymmärtää: "Tämä on minun kehoni, olen jättämässä sen (fyysisen keho), mutta olen itse elävä tietoisuuden hiukkanen, en ole kuolemassa.
Itse asiassa tämä kuoleman prosessi ei ole meille kovin uusi, koska olemme kuolleet tuhansia kertoja aiemmin ja jättäneet ruumiin taaksemme. Se ei ole meille mikään uutuus. Kliinistä kuolemaa tapahtuu usein. Henkilö on kuollut, mutta sitten hänet elvytetään esimerkiksi erilaisten laitteiden jne. avulla. Meidän on todella tärkeää valmistautua tähän hetkeen kunnolla. ...Ja tämä antaa meille voimaa sekä elämässä että kuoleman hetkellä.
Memento mori.
Kun kuolemme, sielumme ottaa seuraavan kehon tällä tai toisella planeetalla, ja kun löydämme itsemme uudesta kehosta, unohdamme entisen identiteettimme heti syntymähetkellä. Unohdamme, mitä teimme aiemmin.....
On ihmisiä, jotka muistavat menneet syntymänsä. Tällaisia ihmisiä on hyvin vähän tässä maailmassa. Korkeintaan muutama sata, mutta se on mahdollista. Harvinaista, mutta mahdollista.
Ja keho on nollatekijä. Se ei ole mitään. Keho on kuin vaate.
Aivan!
Kun oma lempiaihe alkaa pölyttyä, sitä pitää vähän tuulettaa. Ja jos kukaan ei keskustele, voi ainakin itse nyökätä vanhalle tekstilleen että Aivan! 👌😂😎🍿
Kyllä, totta kai muistan elämäni filminauhana! Siinä näkyi vauvana oleminen, kaikki maailman tärkeät päätökset, kuten päätös olla syömättä lattialla lojunutta hiiren lelua ja tietenkin ne unohtumattomat hetket vaippojen kuningaskunnassa. Muistan sen ensimmäisen kerran, kun tajusin, että kakka vaipassa ei ollut vain abstrakti käsite, vaan todellisuutta.
Siinä olin, vaippa täynnä seikkailuja ja äiti, tuo sankaritar, joka tuli pelastamaan minut haisevasta pulasta. Hän hymyili minulle, ikään kuin olisin juuri keksinyt lääkkeen kaikkiin maailman vaivaan. Siitä päivästä lähtien olen tiennyt, että elämä on yhtä suurta elokuvaa, ja minä olen sen tähti – ainakin omasta näkökulmastani.
Niin siis, siitä hetkestä alkaen kakkaelämäni kehittyi eeppiseksi seikkailuksi. Vauvanvaipat muuttuivat minulle taikamatoksi, joka vei minut jännittäville matkoille jokaisen vaipanvaihdon yhteydessä. Siinä minä makasin hoitopöydällä, odottaen kuin seikkailijoiden kuningas, kun äiti lähestyi uuden seikkailun alkuun.
Yhtenä päivänä päätin tehdä rohkean siirron ja liittoutua muiden vaippaseikkailijoiden kanssa. Yhdessä suunnittelimme suuren pakomatkan vaippalaatikon vallasta, ja meidän päämäärämme oli suuri ja kunnianhimoinen: vapaus! Vapaus oli nimittäin synonyymi sille hetkelle, kun äiti avasi vaipan ja huomasin, että olin jälleen selvinnyt yhdestä kakkaseikkailusta voittajana.
Jokainen kakkajälki vaipassani oli kuin taideteos, joka kertoi tarinaa elämästäni. Värit vaihtelivat kuin tunnetilani, ja tekstuurit olivat monimutkaisempia kuin monimutkaisin palapeli. Äiti tuli aina hymyillen apuun, ikään kuin hän olisi ollut arkeologinen kaivaja paljastamassa aarteita. Ja niin jatkui kakkaelokuvani, kunnes vaippa-aikakauden loppu lähestyi.
Kun päivä koitti, että koulutin itseni potalle, jätin taakseni ne päivät, jolloin kakkaelämäni oli täynnä mysteereitä ja seikkailuja. Mutta muistot elävät edelleen, sillä jokainen kakka oli kuin pieni luku elämäni suuressa kirjassa.
Potalle siirtyminen oli suuri askel kohti itsenäisyyttä. Potta oli minulle kuin valtakunnan valtaistuin, ja jokainen istunto oli kuin hallituksen kokous, jossa päätin, milloin oli aika vapauttaa seuraava kakkaelokuvani maailmalle.
Muistan sen ensimmäisen kerran, kun istuin potalle ylpeänä ja hieman jännittyneenä. Potta oli kuin aikakone, joka vei minut uudelle vaiheelle elämässäni. Koko huone muuttui hiljaiseksi, kun yritin keskittyä tärkeään tehtävään – pottaan kakkaamiseen. Tuki ja kannustus olivat läsnä, kun äiti seisoi vieressä hymyillen ja hihkuen innosta.
Jokainen onnistunut kakkahetki potalla oli kuin voitonparaati. Olin ylpeä saavutuksestani ja näytin sen kaikille ympärilläni, ikään kuin olisin voittanut kultamitalin kakkaamisen olympialaisissa. Äiti taputti käsiään ja kehui minua, ja minä tunsin itseni suureksi sankariksi.
Potalle siirtyminen ei ollut pelkästään fyysinen, vaan myös henkinen matka. Se oli askel kohti itsenäisyyttä ja vastuun ottamista omasta hygieniasta. Vaikka jätin taakseni vaippojen valtakunnan, kakkaelokuvani jatkui nyt uudessa paikassa – pottaelämän kulta-aikakaudella. Ja niin istuin potalle auringonlaskuista auringonnousuihin, luoden uusia tarinoita joka kerta kun istuin valtaistuimelleni.
Lyhyt häpeä ennen housuuntuloa ja ikuista loppua.
Kakkahätä: luonnon tapa muistuttaa, ettemme ole ylivertaisia olentoja.
Eip