En ole koskaan aikaisemmin kirjoittanut Suomi24-palstalle, joten ajattelin nyt aloittaa tällaisella postauksella. Olen polttanut ensimmäisen kerran kannabista 17-vuotiaana n. 10 vuotta sitten. Aluksi käyttö oli vähän harvempaa, sillä asuin vanhemmillani eikä kaveripiirissäni katsottu hyvällä pilven pössyttelyä. Jossain vaiheessa kaveripiiriini alkoi ilmestyä päihteiden käyttöä, myöhemmin kannabiksen polttamista ja myös satunnaista pirin vetämistä. Tämä vaikutti itseenikin siten, että sain tavallaan oikeutuksen päihteiden käytölle kun muutkin kaverit alkoi käyttämään päihteitä.
Viimeiset kolme vuotta olen poltellut lähes päivittäin. Olen myös käyttänyt muitakin huumeita, kuten amfetamiinia ja sieniä, mutta harvemmin. Kunnes. Muutama kuukausi sitten tapasin ihanan tytön, jonka kanssa harrastin polttelua melkein joka kerta kun nähtiin, Tämähän oli aivan ihanaa, sillä aiemmin olin poltellut kavereiden kanssa tai yksin. Tämän tytön läsnäolon vaikutuksesta elämässäni sain voimaa ensimmäistä kertaa kieltäytyä polttelusta ja silti tuntea oloni hyväksytyksi, joten ryhdyin tuumasta toimeen ja lopetin polttelun kokonaan kuukausi sitten.
Nyt oloni on, kuin henkinen kehitykseni olisi alkanut siitä pisteestä, mihin silloin jäin kun aloitin kannabiksen polttamisen. Tunnen olevani henkisesti 17-vuotias, enkä oikein ymmärrä mitä ympärilläni tapahtuu. En ole enää yhtä syvällinen kuin olin kannabista käyttäessäni, mutta en myöskään tunne yhteyttä normaaliin maailmaan, jossa käydään töissä ja ollaan osa yhteiskuntaa. Tuntuu siltä, etten kuuluisi enää huumeiden käyttäjien enkä normaalienkaan ihmisten maailmaan.
Onko tällainen psykologinen taistelu normaalia ja kauanko tätä piinaa kestää? Joudunko pelkäämäämään retkahdusta kuinka kauan?
Tuntuu siltä kuin olisin ollut vuosien parisuhteessa Mary Janen kanssa, eikä muille ihmissuhteille ole oikeastaan ollut sijaa. Helvetti.
Minkälaisia tarinoita teillä on käytön aloittamisesta ja käytön lopettamisesta?
PS. Musta tuntuu että mulla olisi asperger, vai onko se vain sitä millaiseksi pilvipäät muuttuvat jos heillä ei ole tarpeeksi sosiaalisia kontakteja.
Viimeiset kolme vuotta olen poltellut lähes päivittäin. Olen myös käyttänyt muitakin huumeita, kuten amfetamiinia ja sieniä, mutta harvemmin. Kunnes. Muutama kuukausi sitten tapasin ihanan tytön, jonka kanssa harrastin polttelua melkein joka kerta kun nähtiin, Tämähän oli aivan ihanaa, sillä aiemmin olin poltellut kavereiden kanssa tai yksin. Tämän tytön läsnäolon vaikutuksesta elämässäni sain voimaa ensimmäistä kertaa kieltäytyä polttelusta ja silti tuntea oloni hyväksytyksi, joten ryhdyin tuumasta toimeen ja lopetin polttelun kokonaan kuukausi sitten.
Nyt oloni on, kuin henkinen kehitykseni olisi alkanut siitä pisteestä, mihin silloin jäin kun aloitin kannabiksen polttamisen. Tunnen olevani henkisesti 17-vuotias, enkä oikein ymmärrä mitä ympärilläni tapahtuu. En ole enää yhtä syvällinen kuin olin kannabista käyttäessäni, mutta en myöskään tunne yhteyttä normaaliin maailmaan, jossa käydään töissä ja ollaan osa yhteiskuntaa. Tuntuu siltä, etten kuuluisi enää huumeiden käyttäjien enkä normaalienkaan ihmisten maailmaan.
Onko tällainen psykologinen taistelu normaalia ja kauanko tätä piinaa kestää? Joudunko pelkäämäämään retkahdusta kuinka kauan?
Tuntuu siltä kuin olisin ollut vuosien parisuhteessa Mary Janen kanssa, eikä muille ihmissuhteille ole oikeastaan ollut sijaa. Helvetti.
Minkälaisia tarinoita teillä on käytön aloittamisesta ja käytön lopettamisesta?
PS. Musta tuntuu että mulla olisi asperger, vai onko se vain sitä millaiseksi pilvipäät muuttuvat jos heillä ei ole tarpeeksi sosiaalisia kontakteja.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mullakin oli nuoresta asti päihdeongelmia, sekakäyttöä.
Toi kaikki ajattelu yhteiskuntaan kuulumisesta, ja omista ajatuksista itseään kohtaan johtunee kai pitkälti siitä, kun on vuosikaudet ollut jollain lailla syrjässä muusta yhteiskunnasta, ns. normaalimpaa elämää elävistä ihmisistä.
( mikä nyt sit on normaali...? )
Suurin osa kavereista on ollut samanlaista huuruista elämää viettäviä, yhteiskunnan ulkopuolella, omissa porukoissaan.
" Sekopäissään " ollessa ei useinkaan tule puhuttua laajemmin kaikesta yhteiskuntaa koskevista asioista, eikä tietoakaan kerry asioista samalla tavoin, kun yksinkertaisesti paljon mikään ei kiinnosta siinä vaiheessa.
Itselläni ainakin meni vajaat 20 vuotta elämästäni tavallaan ihan hukkaan. Vuosikausiin en tiennyt oikeastaan mistään mitään, hyvä kun istuvan presidentin tiesin.
Ei mikään kiinnostanut, en välittänyt juurikaan mistään, edes itsestäni.
Toisaalta kun se kaikki on nyt takanapäin, väliin jäänyttä elämää voi saada takaisin. Ei koskaan ole liian myöhäistä. Voi alkaa kiinnostuneempana ottaa maailman menosta selvää, ja yrittää asettua uudestaan ns. tavalliseen elämään.
Toki se herättää kaikenlaisia ajatuksia, pelottaakin jopa, tuleeko mistään enää mitään, opinko enää mitään, hyväksytäänkö minua enää mihinkään..jne.
Ne voivat tuntua isoilta asioilta, vaikeiltakin, mutta on hyvä alkaa rohkeasti yrittää pärjäämistä itsen ja muiden kanssa.
Onhan se jo iso hyppy eteenpäin, kun on saanut päihteet jätettyä.
Siitä pikkuhiljaa eteenpäin, ei liian isoja toiveita ja haaveita, ja takapakkiakin voi tulla, sitä ei kannata säikähtää.
Ihmissuhteet, parisuhteetkin loppujen lopuksi toimivat paremmin selvin päin ollessa. Vaikka ei sekään aina niin ruusuista ole.
Psykologista työskentelyä tällainen todellakin vaatii, mutta seuraukset, kuinka hyvältä eläminen alkaa pikkuhiljaa tuntua, on sen työn arvoista.
Suurin merkitys asiassa on kai sillä, että voi vielä nauttia elämisestä selvin päin, ja ennen kaikkea siitä, että nyt on parempi.