Tunnen itseni huonoksi vaimoksi, kun en aina jaksa kannatella syöpäsairasta miestäni.
Meillä on 40 vuoden aviolitto takana ja monia selvittämättömiä asioita, jotka nyt yhtäkkiä puskee pintaan. Tulee esiin katkeruutta ehkä enemmän minun puolelta kuin miehen, jonka voimat menee tietysti syöpätaisteluun.
Onko joku muu omainen kokenut samaa?
Meillä on 40 vuoden aviolitto takana ja monia selvittämättömiä asioita, jotka nyt yhtäkkiä puskee pintaan. Tulee esiin katkeruutta ehkä enemmän minun puolelta kuin miehen, jonka voimat menee tietysti syöpätaisteluun.
Onko joku muu omainen kokenut samaa?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Hei. Sinun kannattaisi ehkä tutustua https://www.kaikkisyovasta.fi/elama-syovan-kanssa/syopaan-sairastuneen-laheiselle/ verkkosivuihin.
Sieltä voi saada vertaistukea ja keskusteluapua sekä muuta infoa.
Olet niin raskaassa elämäntilanteessa että apu on ehdottomasti paikallaan! Voisit myös ottaa selvää toimiiko paikkakunnallasi tai lähistöllä omaisten vertaistukiryhmiä.
Voimia ja jaksamista.
terv. kroonista syöpää sairastava
Kyllähän ne katkeruuden ja vihan tunteet sieltä nousee pintaan. Se on niin epämääräistä se syöpäarki. Täynnä kaikenlaisia tunteita sikun sokin. Itselle vaikeinta oli se kun tuli suuttumusta toista kohtaan ja toinen kuitenkin oli se joka sairasti ja oli lähestymässä kuolemaa.
Jos mitenkään vaan voit, yritä saada syöpäarjesta taukoa. Raskainta on se 24/7 syöpäarjen todellisuus. Jokin irtiotto että saat tunnetasolla itsesi irti aina välillä. Väkisinkin tuossa tilanteessa elämä on yhtä syöpää mutta olisi palvelus molemmille jos tilanteeseen tulisi ilmaa välillenne.
Ja sellainen vielä että kaikki tunteet saavat olla olemassa, ei niitä tarvitse jakaa sallittuihin ja ei toivottuihin. Toki itse pääsee itsensä suhteen helpommalla jos pystyy vihaa ja katkeruutta purkamaan muualla ja jollekin toiselle henkilölle. (Mistä muuten olet katkera?)
Kiitos vastauksista. Tilanne miehellä on kääntynyt huonompaan, syöpä uusi heti hoitojen jälkeen.
Tässä vaiheessa katkeruus tuntuu väistyneen, ja tilalla on rakkaus ja myötätunto. Mistä olin katkera? Muun muassa uskottomuuksista nuorena. Ei ollut luottamusta, ja se on kuitenkin tosi tärkeä avioliitossa.
En ymmärrä miten joku pystyy olemaan ihmisen kanssa joka on tehnyt alhaisemman teon toista kohtaan pettämällä...ja oliko useampaan kertaan...ja ukko vaatii sua nyt hoitamaan itseään ja sinä uhraat edelleen ainoota elämääs mokomaan.Ja itselläni on ollut kaksi syöpää joten tiedän mitä elämää se on omaiselle ja sairaalle itselleen.Sääli on sairautta syövässäkin.
Sinun kanssasi voisikin olla todella vaikea ellei suorastaan mahdoton elää, vaikka olisit kuinka uskollinen!
Kyllä rakkaus ja anteeksianto ovat hyviä asioita. Uskottomuus on koko elämän mittakaavassa aika vähäpätöinen juttu, ellei siitä tahallaan tee elämää ja kuolemaakin suurempaa tragediaa.
Aina samaa selittämistä ja puolustelua kun ei pysty lähtemään alkoholiongelmaisesta/väkivaltaisesta/uskottomasta suhteesta elämällä alistuen ja kärsien...turha suuttua jos haluan elää onnellisessa hyvässä parisuhteessa ja ennen vaikka jään yksin kun olen huonossa suhteessa.
Itsehän toit asiaa esiin kun pettäminen vaivaa ja kaihertaa...jos se kerta onkin niin vähäpätöinen asia niin miksi sitä valitat.
Täällä ap. Sanoin väärin kun puhuin uskottomuudesta, meillä oli jo 8 0-luvulla nyt muodikas avoin avioliitto, tosin miehen tahdosta. Suhteen alussa hän sanoi, että tällainen hän on , ota tai jätä. Minulla oli myös oikeus muihin suhteisiin.
Otin hänet, koska rakastin häntä ja ajattelin, että ajan oloon hän ryhtyy uskolliseksi. Näin kävikin, kymmenen vuoden liiton jälkeen, kun perustimme perheen.
Mutta kumma kyllä, jäi kuitenkin katkeruus vaikka itse valitsin.
Ei kukaan ole täydellinen. Ole armollinen itsellesi!
Sinun pitää saada tyydytettyä omatkin tarpeesi, muuten et jaksa. Toisaalta en tiedä, pitääkö sinun jaksaa. Voisiko mies päästä laitoshoitoon?
Mun mies kuoli keuhkosyöpään nyt elän onnellista elämää mies oli juoppo ja ilkee ihminen käytti väkivaltaa
Ap vielä. Taudin uusittua toisella kierroksella olimme yhtä, vanhat kaunat jäi pois. Hän kuoli kuukausi sitten kotona läsnäollessani.
Olen iloinen, että valitsin nuorena hänet ja annoin hänen olla sellainen kuin hän oli, pakottamatta uskolliseksi. Halusin, että se uskollisuus tulee vapaaehtoisesti, ja niin lopulta kävi. Nuoret ei varmaan tajua tällaisia elämänmittaisia parisuhteita, olimme yhdessä 42 vuotta.