Kirjoitin tänään muistikirjaani: Älä odota/toivo mitään, mihin et voi itse vaikuttaa.
Sain tänään kuulla, ettei erittäin haittaavaa fyysistä vikaani voida korjata leikkauksella. Että seuraavat vuodet ovat vuoristorataa kärsimyksen ja siedettävyyden välillä. Ongelmani on rampauttava ja sen ainoa hoito on valtava määrä vahvoja kipulääkkeitä. Niistäkin huolimatta tulen olemaan vaikeasti liikuntarajoitteinen aika ajoin. Ja tietenkin jatkuvasti kipeä.
Romahdin tämän tuomion kuultuani. Olen kärsinyt tästä vaivasta lisääntyvässä määrin nyt neljä vuotta. Olen vasta nelikymppinen ja joutunut jättämään kaikki rakkaat liikuntaharrastukseni. Joinakin päivinä pystyn käveöemään vain sata metriä ilman raastavaa kipua.
Joudun tekemään etätöitä. Olen vankina omassa asunnossani, enkä pysty lähtemään mihinkään ilman jatkuvaa pelkoa siitä, että pilaan kaikkien muidenkin ilon tuskillani.
Elämässäni kaikki menee tätä samaa rataa, mikäli vaikutusmahdollisuus asioihin ei ole itselläni. Kuljen aina sen kovimman tien kautta saamatta hippustakaan onnea ilmaiseksi. Ymmärrän, että asioiden eteen täytyy tehdä työtä ja sitä totisesti teenkin. Tästä huolimatta mietin toisinaan, enkö voisi esim. voittaa edes kerran arpajaisissa tai onnistua löytämään aidon rakkauden. Edes kerran elämässä.
Läheiseni ympärilläni vitsailevat huonolla tuurillani. Minulle sattuu käsittämättömiä onnettomuuksia ja jos mikä tahansa, esim leikkaus voi mennä pieleen - se menee. Olen kävelevä Murphyn laki.
Olisin iloinen ja erittäin kiitollinen, jos joku ystävällinen sielu jaksaisi katsoa ja kertoa, että tätäkö tämä on loppu elämäni? Että onko minulle luvassa vain vastoinkäymisiä vastoinkäymisten perään vai näkyykö elämässäni edes jotakin valoa? Olen musertumaisillani.
Etukäteen jo kiitos vaivannäöstä!
Sain tänään kuulla, ettei erittäin haittaavaa fyysistä vikaani voida korjata leikkauksella. Että seuraavat vuodet ovat vuoristorataa kärsimyksen ja siedettävyyden välillä. Ongelmani on rampauttava ja sen ainoa hoito on valtava määrä vahvoja kipulääkkeitä. Niistäkin huolimatta tulen olemaan vaikeasti liikuntarajoitteinen aika ajoin. Ja tietenkin jatkuvasti kipeä.
Romahdin tämän tuomion kuultuani. Olen kärsinyt tästä vaivasta lisääntyvässä määrin nyt neljä vuotta. Olen vasta nelikymppinen ja joutunut jättämään kaikki rakkaat liikuntaharrastukseni. Joinakin päivinä pystyn käveöemään vain sata metriä ilman raastavaa kipua.
Joudun tekemään etätöitä. Olen vankina omassa asunnossani, enkä pysty lähtemään mihinkään ilman jatkuvaa pelkoa siitä, että pilaan kaikkien muidenkin ilon tuskillani.
Elämässäni kaikki menee tätä samaa rataa, mikäli vaikutusmahdollisuus asioihin ei ole itselläni. Kuljen aina sen kovimman tien kautta saamatta hippustakaan onnea ilmaiseksi. Ymmärrän, että asioiden eteen täytyy tehdä työtä ja sitä totisesti teenkin. Tästä huolimatta mietin toisinaan, enkö voisi esim. voittaa edes kerran arpajaisissa tai onnistua löytämään aidon rakkauden. Edes kerran elämässä.
Läheiseni ympärilläni vitsailevat huonolla tuurillani. Minulle sattuu käsittämättömiä onnettomuuksia ja jos mikä tahansa, esim leikkaus voi mennä pieleen - se menee. Olen kävelevä Murphyn laki.
Olisin iloinen ja erittäin kiitollinen, jos joku ystävällinen sielu jaksaisi katsoa ja kertoa, että tätäkö tämä on loppu elämäni? Että onko minulle luvassa vain vastoinkäymisiä vastoinkäymisten perään vai näkyykö elämässäni edes jotakin valoa? Olen musertumaisillani.
Etukäteen jo kiitos vaivannäöstä!
Vastaukset 1
Vanhimmat
No ei näköjään käänny. Oli typerää toivoa vastausta. Muutun näkyväksi vain silloin, jos joku tarvitsee minulta jotakin.