Terve,
Olen reilu kolmekymppinen mies eikä minulla ei ole mitään diagnosoitua häiriötä ( joskin olen melko varma, että minulla on jonkinlainen versio epävakaasta persoonallisuushäiriöstä). Yleisesti olen normaalisti toimiva ihminen, jota muut pitävät kaikinpuolin pärjäävänä ihmisenä. Sisälläni on kuitenkin melko kaaosta aina ja ajoittain. Mutta se on vain sisälläni.
Olen koko elämäni kokenut silloin tällöin, jopa harvoin, muutaman sekunnnin pituisia irtaantumisen hetkiä, joita olen aina pitänyt vain jonkinlaisina psykologisina kuriositeetteina. Olen aina luullut, että mieli vaan joskus toimii siten. Nyt kuitenkin luin dissosiaatiosta ja siitä, miten tietynlaiset irtaantumisen hetket voivatkin olla merkki paljon merkittävämmästä häiriötilasta.
Hetket ovat tulleet ties minkälaisissa tilanteissa, mutta yleensä sellaisissa, joissa istun jännittyneenä, väsyneenä tai tylsistyneenä jossain tilanteessa. Yleensä tuijotan eteeni, puhuvaa ihmistä tai esim. huoneen seinää. Edellinen kerta sattui työhaastattelussa, josta olin jo etukäteen aivan liian huolissani ja jonka aikana minua jännitti. En usko, että kukaan haastattelijoista huomasi mitään muuta kuin vain normaalin, pienen jännityksen. Tuli hetki jolloin haastattelijat keskustelivat keskenään ja huomasin mieleni pysähtyvän ja silmieni lasittuvan. Huomasin silmieni tuijottavan miestä ja tunsin kuinka sieluni ja todellinen tietoisuuteni olisi liikkunut muutaman sentin erilleen muusta ruumiistani. Kuin jonkinlainen "henkeni" olisi irrallinen ja tuijottaisi silmieni kautta ulos jotain hetkeä, joka ei ole minun ja jossa en ole läsnä. Koen vain seuraavani tilannetta. Se hetki välähtelee myös yleensä mikrosekunttien tuntuisia aikoja totaalista tyhjyyttä ja ja hetken epätodellisuutta. Suurimman osa ajasta ymmärrän mitä tapahtuu, ja osaan seurata sitä. Enimmäkseen ihmettelen tilaani enkä kuule mitä muut puhuvat.
Mutta tämä kaikki kestää vain muutaman sekunnin, joten siksi en ole ottanut sitä niin vakavasti. Muutaman pienen sekunnin, joskus yhden sekunnin, joskus viisi sekuntia. Ei siis mitään verrattuna siihen, miten jotkut vaeltavat koko päivän sellaisessa tunteessa. Luin kuitenkin jostain, että pienetkin dissosiaatiot ovat merkki jostain häiriöstä. Kysyn tätä kaikkea vain uteliaisuuttani, koska ei tuo kuitenkaan häiritse elämää mitenkään.
Onko kukaan muu kokenut lyhyitä irtaantumisen hetkiä? Onko tämä dissosiaatiota vaiko joku väsyneen mielen kepponen? Vaikka kuvailinkin hetkeä noin, niin silti se on vain melko harmiton hetki, josta pystyisin sen alkaessa pyristelemään pois. Jos annan mieleni vaeltaa, niin kuin yleensä aina annan, niin tuo kuvaamani tapahtuu ja tilanne utuistuu ja on pienten minihetkien ajan vuorollaan todellinen ja epätodellinen.
Voiko väsynyt tai tylsistynyt mieli vain vähän takkuilla vai ovatko epätodellisuuden ja irtaantumisen tunteet aina merkki dissosiaatiosta?
Kiitos.
Olen reilu kolmekymppinen mies eikä minulla ei ole mitään diagnosoitua häiriötä ( joskin olen melko varma, että minulla on jonkinlainen versio epävakaasta persoonallisuushäiriöstä). Yleisesti olen normaalisti toimiva ihminen, jota muut pitävät kaikinpuolin pärjäävänä ihmisenä. Sisälläni on kuitenkin melko kaaosta aina ja ajoittain. Mutta se on vain sisälläni.
Olen koko elämäni kokenut silloin tällöin, jopa harvoin, muutaman sekunnnin pituisia irtaantumisen hetkiä, joita olen aina pitänyt vain jonkinlaisina psykologisina kuriositeetteina. Olen aina luullut, että mieli vaan joskus toimii siten. Nyt kuitenkin luin dissosiaatiosta ja siitä, miten tietynlaiset irtaantumisen hetket voivatkin olla merkki paljon merkittävämmästä häiriötilasta.
Hetket ovat tulleet ties minkälaisissa tilanteissa, mutta yleensä sellaisissa, joissa istun jännittyneenä, väsyneenä tai tylsistyneenä jossain tilanteessa. Yleensä tuijotan eteeni, puhuvaa ihmistä tai esim. huoneen seinää. Edellinen kerta sattui työhaastattelussa, josta olin jo etukäteen aivan liian huolissani ja jonka aikana minua jännitti. En usko, että kukaan haastattelijoista huomasi mitään muuta kuin vain normaalin, pienen jännityksen. Tuli hetki jolloin haastattelijat keskustelivat keskenään ja huomasin mieleni pysähtyvän ja silmieni lasittuvan. Huomasin silmieni tuijottavan miestä ja tunsin kuinka sieluni ja todellinen tietoisuuteni olisi liikkunut muutaman sentin erilleen muusta ruumiistani. Kuin jonkinlainen "henkeni" olisi irrallinen ja tuijottaisi silmieni kautta ulos jotain hetkeä, joka ei ole minun ja jossa en ole läsnä. Koen vain seuraavani tilannetta. Se hetki välähtelee myös yleensä mikrosekunttien tuntuisia aikoja totaalista tyhjyyttä ja ja hetken epätodellisuutta. Suurimman osa ajasta ymmärrän mitä tapahtuu, ja osaan seurata sitä. Enimmäkseen ihmettelen tilaani enkä kuule mitä muut puhuvat.
Mutta tämä kaikki kestää vain muutaman sekunnin, joten siksi en ole ottanut sitä niin vakavasti. Muutaman pienen sekunnin, joskus yhden sekunnin, joskus viisi sekuntia. Ei siis mitään verrattuna siihen, miten jotkut vaeltavat koko päivän sellaisessa tunteessa. Luin kuitenkin jostain, että pienetkin dissosiaatiot ovat merkki jostain häiriöstä. Kysyn tätä kaikkea vain uteliaisuuttani, koska ei tuo kuitenkaan häiritse elämää mitenkään.
Onko kukaan muu kokenut lyhyitä irtaantumisen hetkiä? Onko tämä dissosiaatiota vaiko joku väsyneen mielen kepponen? Vaikka kuvailinkin hetkeä noin, niin silti se on vain melko harmiton hetki, josta pystyisin sen alkaessa pyristelemään pois. Jos annan mieleni vaeltaa, niin kuin yleensä aina annan, niin tuo kuvaamani tapahtuu ja tilanne utuistuu ja on pienten minihetkien ajan vuorollaan todellinen ja epätodellinen.
Voiko väsynyt tai tylsistynyt mieli vain vähän takkuilla vai ovatko epätodellisuuden ja irtaantumisen tunteet aina merkki dissosiaatiosta?
Kiitos.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ehkä tuo johtuu ahdistuneisuudesta? Silloin voi kokea derealisaatiota. Onko kellään muulle käynyt samoin?
Monesti minulle tulee hetkiä kun katson vaan kun ihmiset, esim. Ystäväni juttelevat ja katson heitä ja kuuntelen niin se tuntuu todella epätodelliselta, ja välillä tuntuu juuri että en tunnista itseäni jos puhun heidän kanssaan. Se on pelottavaa, mutta itse olen elänyt joka päivä ja meilkein koko ajan dissosiaatio häiriön kanssa. Sen kanssa oppii elämään vaikka pahalta tuntuukin.
hei, itse kärsin myös tästä. tila pelottaa ja ahdistaa. mulle tulee myös samanlaisissa tilanteissa, esim. seurassa ihmisten kanssa, sekunnin sadasosan filmi poikki - oloja. jotenkin ns. näkö menee murto-osan sekunniksi.