Olen ollut nuorena ujo. Koulussa olin sellainen opettajien suosikki, joka ei koskaan inttänyt vastaan ja joka yritti tulla kaikkien kanssa toimeen. Elikkä olin sellainen jota kutsutaan nykyisin liian-kiltiksi. Tämä johti siihen, että minua kiusattiin läpi koulu elämän. Sieltä ne sosiaalisten tilanteiden pelot nostivat päätään.
Joskus olen havainnut, että kun keskustelen jonkun oudomman henkilön kanssa vakavampi luontoisista asioista niin minua rupeaa hirvittävästi ahdistamaan. Yritän vältellä kaikin tavoin katsomasta keskustelukumppania, sanat muuttuvat puuroisiksi ja tuntuu että hengittäminen käy normaalia vaativammaksi, silmäkulmat kostuvat ja tuntuu, että koska tahansa voisi ruveta valumaan kyyneleitä. Ei siinä oikeastaan se keskustelu ahdista vaan se, että vastapuoli huomaisi kuinka ahdistunut olen ja rupeaisi kyselemään "mikä nyt vaivaa". Onko tämä sellainen sosiaalinen paniikkihäiriö? Onneksi tuollaiset ovat harvinaisia ja niitä ei ole tullut moneen vuoteen.
Nyt alan olla taas siinä vaiheessa, että on jo melko vaivatonta jutustella muiden miesten kanssa, mutta samaa sukupolvea olevien naisten kanssa keskustelu on edelleenkin haastavaa parhaassakin tapauksessa. Onko teillä muilla samankaltaisia ongelmia, että on vaikeampaa keskustella vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa kuin mitä oman sukupuolen edustajan? Johtaakohan tämäkin esto koulumaailmaan silloinhan oli niitä "poika ja tyttö bakteereita". Sehän olisi ollut melkein sosiaalinen itsemurha, jos silloin olisi ollut tyttöjen kanssa tekemisissä. Eivät tytöt koskaan minua kiusanneet, mutteivat he missään positiivisissakaan vuorovaikutuksissa olleet kanssani. Annettiin vain toistemme olla rauhassa.
Nyt olen 31v. Asun yksin ja olen työ elämässä. Melkoisen yksinäistä tämä elämä ihmiselle joka haluaisi parisuhteen ja perheen. Mutta tämä ahdistus pilaa melko lailla kaikki tutustumis mahdollisuudet live-elämässä. Eikä netistäkään ole löytynyt kirjoittelu kaveria, jonka kanssa olisi voinut edetä pikku askelin toisiaan kohti. Miten te muut sosiaalisia tilanteita karttavat, jotka kuitenkin haluatte löytää jonkun mahdollisen seurustelu kumppanin toimitte?
Joskus olen havainnut, että kun keskustelen jonkun oudomman henkilön kanssa vakavampi luontoisista asioista niin minua rupeaa hirvittävästi ahdistamaan. Yritän vältellä kaikin tavoin katsomasta keskustelukumppania, sanat muuttuvat puuroisiksi ja tuntuu että hengittäminen käy normaalia vaativammaksi, silmäkulmat kostuvat ja tuntuu, että koska tahansa voisi ruveta valumaan kyyneleitä. Ei siinä oikeastaan se keskustelu ahdista vaan se, että vastapuoli huomaisi kuinka ahdistunut olen ja rupeaisi kyselemään "mikä nyt vaivaa". Onko tämä sellainen sosiaalinen paniikkihäiriö? Onneksi tuollaiset ovat harvinaisia ja niitä ei ole tullut moneen vuoteen.
Nyt alan olla taas siinä vaiheessa, että on jo melko vaivatonta jutustella muiden miesten kanssa, mutta samaa sukupolvea olevien naisten kanssa keskustelu on edelleenkin haastavaa parhaassakin tapauksessa. Onko teillä muilla samankaltaisia ongelmia, että on vaikeampaa keskustella vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa kuin mitä oman sukupuolen edustajan? Johtaakohan tämäkin esto koulumaailmaan silloinhan oli niitä "poika ja tyttö bakteereita". Sehän olisi ollut melkein sosiaalinen itsemurha, jos silloin olisi ollut tyttöjen kanssa tekemisissä. Eivät tytöt koskaan minua kiusanneet, mutteivat he missään positiivisissakaan vuorovaikutuksissa olleet kanssani. Annettiin vain toistemme olla rauhassa.
Nyt olen 31v. Asun yksin ja olen työ elämässä. Melkoisen yksinäistä tämä elämä ihmiselle joka haluaisi parisuhteen ja perheen. Mutta tämä ahdistus pilaa melko lailla kaikki tutustumis mahdollisuudet live-elämässä. Eikä netistäkään ole löytynyt kirjoittelu kaveria, jonka kanssa olisi voinut edetä pikku askelin toisiaan kohti. Miten te muut sosiaalisia tilanteita karttavat, jotka kuitenkin haluatte löytää jonkun mahdollisen seurustelu kumppanin toimitte?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.